Trick or treat! - Karkki vai kepponen?

C'est le bonheur!

Sopivan nimen etsiminen omalle lapselle oli yksi niistä asioista joita eniten odotin raskausaikanani, mutta joka myös osoittautui todella haastavaksi. Ei vähiten siksi että täällä Quebecissa lapsi täytyy rekisteröidä jo kuukauden sisällä syntymästä, mutta myös siksi että meidän piti löytää nimi, joka toimisi niin suomeksi, espanjaksi, ranskaksi kuin englanniksikin. Onnihan hänestä tuli, eniten juuri tuon merkityksen vuoksi, mutta myös yksinkertaisen kirjoitusasun ja helpon lausumisen vuoksi. En tiennyt vasta kuin myöhemmin, enkä edes tullut moista ajatelleeksi, että Onnihan onkin tällä hetkellä oikein muotinimi, uusia Onneja näyttää syntyvän kuin sieniä sateella.

No, Onni on Onni enkä usko että maailmassa on toista nimeä joka kuvaisi tuota ihanaa ilopilleriämme paremmin. Hän on aina hyväntuulinen hymypoika, joka saa niin vanhempansa kuin vieraammatkin iloisiksi pelkällä säteilevällä olemuksellaan. Viikonloppuna ollessani Onnin kanssa puiston lastenaltaalla eräs satunnainen täti totesi Onnin innokkaasta polskuttelusta: "C'est le bonheur!" (Tuo on onnea!) Exactament!

Kuvassa muuten ekaluokan kirjoitusharjoituksia. Taisi olla onni mielessä jo silloin....

###
Giving a name to a whole new person was one of the things that I most looked forward to during my pregnancy, but that I found the most difficult at the same time. To name someone means so much - you want it to be everything. To our particular case it proved to be even more difficult, because the chosen name had to work well in at least four different languages, Finnish, Spanbish, French and English. Short, sweet, no special characters, please. And with a nice meaning. So we gave bebecito a traditional Finnish name, Onni, which means happiness. Easy to spell, pronounced more or less identically in all languages.

And our little happy face really has lived up to the name! Just last week I was at the kiddie pool with bebecito, who totally enjoyed the experience and wasn't shy to show it, when another parent passed by and simply commented: "C'est le bonheur!" (tha's happiness!) Exactament! I couldn't but agree.

In the picture: my writing excercises from 1981. I think Onni has been in my mind ever since...

- accomplished, almost - melkein suoritettu

Looks like we all had a bad day on Wednesday: bebecito, myself and the daycare lady.
Friday went a lot better. Bebecito had a nap at the daycare, Daycare Lady was happy and Mama proud of her little one. And we could all go and have a great long labour day weekend which will end tomorrow to a big time reality check when I find myself back behind my desk.

I ended up using none of the miracle methods I read about from those self-help books, to help my baby nap alone.
The books generally write that "some parents have their baby sleep with them in the same room, but those are some weird creepy hippies and anyone who wishes to be a normal parent should never ever do that! If your child not independent enough to sleep in his own room now, then he probably never will be! Just leave the kid in his room and close the door. Ignore the cries because it only means that the sly bastard is just manipulating you and you should never ever respond, because it will become a bad habit."

Now, I'd rather leave out the discussion of which is better way to raise your children, because I feel that it depends too much on each parent, child and circumstances. For this situation, it looks like we were able to take the right direction with a little help of much needed routines in the daily life of the Lopez family and a blanket, panda-toy and a pacifier. (Don't you just hate the word pacifier!? I detest to use it, because it sounds more like an action-hero movie than something to do with babies.)

###
Meillä kaikilla taisi olla huono päivä viime viikolla, Onnilla, itselläni sekä Kerhon Tädillä.
Perjantaina kaikki meni jo paremmin, eikä enää ollut puhetta päivähoidosta erottamisesta. Onni jopa nukkui päiväunet, Kerhon Täti oli iloinen, Äiti pojastaan ylpeä. Siispä saimme ansiosta nauttia pitkästä Labour Day -viikonlopusta ennen lopullista paluuta todellisuuteen, eli huomista töihinpaluuta.

Kaikesta huolimatta en käyttänytkään asiantuntijaoppaita Onnin unikoulimiseen. Lueskelin pätkiä sieltä täältä noista kaikkitietävistä opuksista, ja paha mielihän niistä vain tuli. Tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan niissä suomitaan vanhemmat jotka, herranjestas! antavat vielä vuosikkaan lapsensa nukkua vanhempien huoneessa. Eihän sellainen ihmisenalku voi koskaan itsenäistyä. Omaan huoneeseen vaan laitokselta suoraan ja ovi kiinni! Jos sieltä jotain vikinää kuuluukin, niin älä vain avaa ovea ja ota lasta syliisi, sillä itku on vain silmänlumetta ja viekaan kakaran yritys manipuloida vanhempiaan ja siitä seuraa vain eliniän kestävä huono tapa. Hyi hyi hyi!

No, enpä tässä ala sen enempää keskustella kasvatusperiaatteista, koska mielestäni se riippuu todella paljon sekä vanhemmista, lapsesta että kustakin tilanteesta. Tähän tilanteeseen tuntui auttavan paljon kaivatut rutiinit joita Lopezin perheessä on peräänkuulutettu jo pidemmän aikaa, sekä klassiset tutti, peippa ja nalle.

Mission Impossible

Return to home Montreal brings us to a mental and physical chaos; nostalgia and culture shock do not help the adaptation, nor does the fact that Bebecito had to start daycare almost before he could recover from the jet lag.

In all his eleven months our son has always been interested in going to new places and meeting people, dogs and other babies. In fact, he makes more friends than his parents. So, the introduction to the family daycare was just another fun place with a lot of toys, and other interesting kids. Until yesterday, his second full day. 40 minutes into the nap time I get a call from the daycare owner. Bebecito is keeping other kids awake with his screams. The reality had dawned to my baby: he's supposed SLEEP without MOTHER. Picking up the screaming little boy I wonder myself if he's already been traumatised for life.

The daycare owner tells me that we have until end of the week - two full days - to make him learn to nap quietly, or else... she'll point us to the door.

Panic. I have to start work Tuesday, Monday is Labour day, everything will be closed. We have 48 hours to do something that normally would take about 6 weeks. I feel uneasy to leave my child in a place where he is obviously not wanted. However, to get a spot in a daycare in Montreal, you need to apply 3 years in advance - that is, before you even think about getting pregnant. We considered ourselves lucky to get this temporary spot. If this falls through, we might have to welcome la Suegra/ la Abuelita for a few month visit, to take care of Bebecito. I send senor Lopez to the library to borrow every single self-help book that promises to solve your baby's sleep problem with miraculous results.
I can almost hear the theme tune from Mission Impossible....
***
Paluu kotiin Montrealiin tuo meidät keskelle kaaosta: Suomi-nostalgia ja taasen kulttuurishokki päällä ei auta sopeutumista arkeen. Onni aloitti hoitopaikassa melkein ennen kuin olimme kukaan selvinneet aikaerosta.
No, poika on aina ollut innostunut uusista paikoista ja ihmisistä, joten niin meni ensimmäinen viikko hoidossakin. Uusia leluja, uusia kavereita, kaikkea kivaa, eiliseen asti.

Eilen oli Onnin toinen kokonainen päivä, tai olisi pitänyt olla, mutta hoitotäti soittikin kohta puolenpäivän jälkeen vaatien hakemaan kirkuvan pojan pois. Onnille oli näköjään yksi asia selvinnyt: hoidossa pitäisi NUKKUA päiväunet, ILMAN ÄITIÄ. Ja sille protesti, niin ettei siinä kerhossa kukaan muukaan nukkunut. Kärrätessäni kirkuvaa lastani takaisin kotiin kävi mielessä että jokohan tälle on pahojakin traumoja tästä kokeilusta tullut. Kerhotäti antoi ukaasin että pojan on opittava nukkumaan päikkärit siivosti viikonloppuun mennessä, muuten saamme etsiä hoitopaikkaa muualta.

Paniikki. Meillä on siis kokonaista 2 päivää aikaa suoriutua sellaisesta mikä asiantuntijoiden mukaan vie jopa 6 viikkoa.... Minkäs teet, oma duuni alkaa ensi viikolla. Hoitopaikkoihin on täällä 3 vuoden jonot (mikä on tietysti täysin absurdia, pitäisi ilmoittautua jo ennen raskaaksituloa) joten muualta on turha paikkaa etsiä. Viime kädessä joudumme ehkä kutsumaan Anopin kylään muutamaksi kuukaudeksi lapsenlikaksi, mutta ennen sitä kaikki keinot on käytettävä. Siispä lähetin Senor Lopezin kirjastoon lainaamaan kaikki self-help oppaat jotka lupaavat ratkaista lapsen uniongelmat silmänräpäyksessä.
Saamme nähdä kuinka käy....

Sauna + Makkara + Olut = Tosihyvä!

Tehtävä suoritettu: Senor Lopezista on sukeutunut saunafanaatikko ja Suomi-hullu, kielimuurista huolimatta unelmavävy viihtyy sekä Ukkolassa että Mummolassa. Kantaa vedet, lämmittää saunan, osallistuu laiturin korjaukseen kylmää järvivettä ja seuraa vastantekoa herkeämättömällä tarkkaavaisuudella. Jokapäiväiseksi puheenaiheeksi on tullut, miten saisimme saunan (ja varaavan takan) Kanadaan, vaikkei meillä ole vielä omistusasuntoakaan. Mexico-cityn kasvatin Mehtäuskottavuus (katu-uskottavuuden vastakohta) on lisääntynyt huimasti Oikealla Mökillä, jossa ei ole sähköjä eikä juoksevaa vettä.

(Välikommentti: nykyajan mökkiä kun ei mökiksi tunnista. Tokaisi pettyneenä 5-vuotias siskonpoikakin Porin loma-asuntomessuilla: "Eihän täällä ole yhtään mökkiä!")

Löylyssä kylpemisen lisäksi Senor Lopez on myös kielikylvetetty. Kielimuuri murenee hitaasti, mutta miehen tämänhetkisellä sanavarastolla kuka tahansa tulisi kesäisessä Suomessa toimeen:

Makkara

Aurinko

Sauna

Löyly

Vasta

Olut

Kiitos

Tosihyvä

- Voiko suomalaisen kesän syvintä olemusta paremmin kiteyttää?

¤¤¤

Mission accomplished: Senor Lopez has become a sauna-fanatic and a true fan of Finland. The city-boy has been working on his forest-credibility (opposite of street credibility) at the Real Finnish Summer Cottage with no electricity or running water.

How to get our own Sauna (with a lake, of course) in Canada is the daily topic of our conversation.

Along with the art of Sauna, Senor Lopez has attacked the language barrier that still remains between him and his in-laws. Quite a challenge, but he's managed to master a list of words that anyone can survive with in Finland during the summer:

Makkara = Sausage
Aurinko = Sun
Sauna = Sauna
Löyly = water one throws on the rocks in sauna, and the hot steam that follows this action
Vasta = Bunch of birch leaves that one uses to whip oneself in sauna (in picture)
Olut = Beer
Kiitos = Thank you

Tosihyvä = really good

- in fact, to think of it, this list describes the soul of the Finnish summer pretty well.

Jäätelökesä - The Finnish summer is short but sweet

Minusta on tullut oikea jäätelösyöppö, makeiskatti ja pullarosvo kotikonnuillani. Ahdan itseeni surutta karkkipussin päivässä ja jäätelökioskia on mahdoton ohittaa pysähtymättä. Kahvipöydässä otan kursailematta kaikkia antimia, parhaita toisen jos kolmannenkin kerran. Minulla ei ole aikomustakaan hillitä itseäni, vaikka käytökseni välillä saattaisi buliimisen kulkukoirankin häpeään.

Suomessa on maailman parhaat makeiset, jätskit ja kahvileivät, empiiristen tutkimusteni mukaan. Kaikki on sopivan makeaa, ei liian sokerista, ja valinnanvaraa löytyy. Suolaista salmiakkia, sinistä suklaata jossa on hiven tummaa, pullaa jossa maistuu enemmän kardemumma kuin sokeri. Kylään mennessä muualla saa kahvin seuraksi ehkä maitoa tai kaupan keksejä, jälkiruuaksi juustokakkua jos hyvin käy - seitsemän sortin kotileivonnaiset ovat ainakin minun ikäpolvessani tuntematon käsite. Ehkä hyvä onkin, nyt kun makeanhimo yllättää ainoastaan näin Suomen reissulla.

Ennen aikaan, siis silloin kauan sitten kun minäkin Suomessa asuin, kevääntulon varma merkki oli uusien jäätelötuuttien ja -tikkujen ilmestyminen kauppoihin. Uutuudet oli aivan pakko testata ja myöhemmin kesällä palattiin sitten vanhojen suosikkien pariin. Mikään ei ole muuttunut, ei omassa eikä jäätelönvalmistajien käyttäytymisessä. Kolmen vuoden aikana uutuuksia on kertynyt aika paljon ja vielä on monta maistelematta huolimatta allekirjoittaneen antaumuksellisesta paneutumisesta asiaan. Karkkien suhteen tuntuu olevan sama suuntaus; ilokseni olen havainnut että makeisvalmistajat ovat entistä ennakkoluulottomampia keksiessään mitä mainioimpia laku-, salmiakki- ja suklaayhdistelmiä.

Kesän loputtua yksihenkilöinen makuraatinne sitten listaa parhaat uutuudet sekä jätski- että karkkirintamalla.

¤¤¤
Finland has world's best ice creams, sweets and pastries, according to my empiric studies. During the last short, unusually cold summer weeks, I have become a slave to the aching of my sweet tooth. I consume scary amounts of sweets every day, walking past an ice cream van is impossible (and there is one at every street corner) and my behaviour at the coffee table would put even a bulimic street dog into shame. (For those not so familiar with coffee customs in Finland: a good host offers with coffee at least three different pastries and cookies, preferably home-made.)

Compared to other countries, the sweet stuff in Finland tastes less sugary. Ice cream actually tastes cream more than sugar, and there is a hint of salt in everything from chocolate to cinnamon rolls. Well, I may be bias, but the distance works well for me: I never get this kind of cravings outside Finland.

Weather being somewhat unpredictable, the best wayt to tell summer has come is the new ice cream varieties in shops and kiosks. One has to test every single new lolly and cone, and after the task is done, one can safely go back to the old favourites for the rest of the summer. Now, of course, there are the newbies from the last three years, which means serious ice cream sessions for yours truly. The same goes with the candy sector. I have already come by several interesting combinations of chocolate and licorice...

At the end of the trip I will list the best and worst of the sweet tour.

Ponnahdusikkuna

Seuraan aina mielenkiinnolla puhekielen muuttumista. Se on helpompi huomata kun ei itse elä suomenkielistä arkipäivää. Minua ihastuttavat aina mielikuvitukselliset sananparret jotka löytävät tiensä ihmisten mieliin ja suihin ja miten ne sitten siitä vääntyvät ja kääntyvät vielä entisestään. Se nimenomaan on, minun mielestäni, sitä elävää kieltä, jota itsekin kaipaa kun joutuu elämään vierailla kielillä. Viime aikoina olen tosin ihmetellyt, ovatko sellaisetkin sanat jo päässeet kirjakieleen, kuten ihku, vaki -etuliite (esim. vakipaikka), tavan (vrt. tavallinen) vain muutamia mainitakseni. Kaipa se tarkoittaa että kieli tiivistyy, mutta minusta nuo ilmaisut kuulostavat vielä aika puhekielimäisiltä. Varmaankin joku teini on asiasta aivan eri mieltä, ja näin olkoon.

Sitten on niitä muutoksia jotka saavat niskakarvat pystyyn tai jopa herneen henkitiehyeen. Jokaisella on omat inhokkinsa, minulla numero ykkönen ilman muuta lähinnä englannista suoraan 'suomeutetut' sanat, joita näkee varsinkin mainoksissa, aikakauslehdissä ja kuvastoissa. Ilmiö ei niinkään ärsytä puhuttuna, mutta painettuna sitäkin enemmän. Esimerkiksi:

Nilkkasukat tai footsiet 2 paria /5 € (mikä hemmetti on footsie???)

Matkatavarat kulkevat kätevästi trolliessa!

Tee välipalaksi raikas hedelmäsmoothie!

Suomalaisilla malleilla on valtava nälkä päästä maailman catwalkeille.

Eniten ärsyttävät suomalais-englantilaiset yhdyssanat sekä kaksoismonikko tyyliin buutsit.
Tiedän kyllä että monet noista sanoista ovat tulevaisuudessa yhtä suomenkielisiä kuin banaani tai muffinsi (vai onko se sittenkin muffini..?) tai shortsit (muffinia mukaellen sen kai pitäisi olla shortit...). En silti ymmärrä miksi täytyy kirjoitettuunkin kieleen ottaa lainasanoja joilla on jo ihan oikea suomenkielinen vastine. Kesäfiiliksen seivaaminen digikameralla saa näkemään punaista, samoin kuin jollain saitilla käyminen, jonkun asian feikkaaminen ja monet muut.

Suomenkielisten vastineiden vartavasten keksiminenkin saattaa mennä pieleen. Ellei asiayhteyttä tietäisi, voisi esimerkiksi ponnahdusikkunalla kuvitella olevan enemmän tekemistä itsemurhan kuin internetin kanssa. Piti miettiä jonkun aikaa ennen kuin tajusin että pop up windowtahan se tarkoittaa, ihan suoraan suomennettuna! Toisaalta voisihan noita käännöskukkasia olla ihan kivakin olla keksimässä. Saisi mielikuvitus lentää. Tai ponnahtaa vaikka ikkunasta...

Sielunmaisema - Dream Scenery

Pieni järvi, joka sijaitsee lapsuuskotini lähellä, on lapsuuteni tärkein maisema. Tuon järven rannoilla vietimme suurimman osan kesistä uiden ja pulikoiden kirkkaassa vedessä. Silloin 70-80 -luvuilla rannat olivat lähestulkoon rakentamattomat ja voimme valita lukuisita uimapaikoista sen mikä milloinkin miellytti. Tuo järven tienoo ja sen sivuitse kulkeva maantie esiintyy unissani tämän tästä, olinpa sitten missä päin palloa tahansa. Nykyään järven rannat on rakennettu mökkejä täyteen, ja unissanikin siellä on jos jonkinlaista pytinkiä. Toisinaan unessa uin jäälauttojen seassa tai muuten epätodellisissa olosuhteissa, ja tapaan maantiellä kaikenlaista porukkaa joka ei varmaan tosielämässä sinne maailmankolkkaan eksyisi. Mutta maisema on aina sama, tuttu, lohdullinen, koti.

Pari päivää sitten ajelin tuota maantietä matkalla mökiltä mummolaan. Viime näkemältä on kolme vuotta vaikka univierailuista on tietysti vähemmän aikaa. Ensi näkemältä kaikki vaikutti samalta kuin ennenkin, kunnes saavuin maantien kurviin vähän ennen kotipaikkaa. Yhtäkkiä en tunnistanut maisemaa. Poissa on jylhä metsä, joka on hallinnut maisemaa ainakin viimeiset 30 vuotta, jäljellä vain muutama huikaisevan korkea mänty. Suunnattomat metsät joita lapsena samoilimme ovat muuttuneet avohakkuutilkuiksi. Kun suuret puut ovat poissa ja itsekin on vähän kasvanut, suunnaton korpi onkin enää pikku tilkkunen maantien ja kotitilan välissä.

Metsässä kasvaneena, metsäammattilaisten juttuja niin paljon kuunnelleena ja itsekin metsänomistajana onneksi ymmärrän että tuollainenkin avohakkuu joka tuntuu muuttavan maiseman täysin, on vain väliaikainen vaihe, varsin oleellinenkin metsänhoidossa, enkä toki jää suremaan puiden puolesta, koska uusia terveitä ja aikanaan suuren suuria kasvaa tilalle.

Ainoa joka kärsi oli tietenkin muistoni lapsuuden maisemista. Jään miettimään miten tämä radikaali maiseman muutos tulee vaikuttamaan uniini. Jätänkö nyt vihdoin lapsuusmaisemani taakse myös untenmailla, vai palaanko yhä siihen entiseen, turvalliseen.

¤¤¤

The most important place of my childhood is the surroundings of a small lake located near the farm where I grew up. I spent the majority of my time, specially in the summer, on the lakeshore, swimming and playing with my sister and brother. Back then, 70s and 80s, the lakeshores were still savage, there were no summer cottages and we could always choose the best beach for our water sports. Nowadays there are numerous leisure homes around the lake, however, some virgin beaches still exist. This scenery is the place that I most often visit in my dreams, no matter where in the world I am. Sometimes there are fantastic buildings on the shores, and I meet curious people on the road following the lakeshore. Sometimes I swim with ice blocks or in otherwise surreal conditions. But the scenery remains the same, familiar, safe, home.

A few days ago I drove along the country road that is part of the scenery. First, everything looked the same as during my last visit three years ago. No new buildings, nothing threatening. Then, just before my childhood home, I suddenly couldn't recognise the place anymore. The deep forest with huge pinetrees that has reigned the scenery at least the last 30 years is gone. Only a few tall pines are left and the rest has been cut clear. As a little girl I remember it being like an adventure hiking through the forest, inventing stories and playing with my siblings, simultaneously being safe, close to home, and daring. Now the area left open seems surprisingly small between the road and the farm - the big trees are gone, and I myself am bigger.

As I grew up in middle of endless forests, hearing enough facts from forestry specialists (such as my father, sister and brother-in-law), and owning now my own forest, I understand well that this kind of radical change in the scenery does not mean that the forest is gone for good. On the contrary, at some point it is even necessary. I also know that not so long from now there will be another, healthy forest in its place. So, I won't shed tears for the trees.

The only thing suffering from this change, of course, is my childhood memories. I wonder if I shall still return to the old scenery in my dreams, or if this was the final good-bye to my childhood, in dreams and reality alike.

The difficulty of choice

Life in Finland is not so bad after all, after sauna and a good night´s sleep. Bebecito has now a stock of home-made babyfood in Mummo´s (Bebecito´s grandma) freezer and Mamacita can start to de-stress.

Now, the question is, how to plan the perfect summer in Finland. I long to spend days on end hidden from civilisation, bathing in sauna and just lounging around, reading Finnish literature and meeting up with friends and relatives at their cottages. Then again, every Finnish village and town offers its best from June to August: there are countless exhibitions, festivals and open air theatre productions, some of which must be just a scam to rid the ignorant tourist of her time and money, but others seem indeed worth visiting.

Leafing through a summer guide to the region of Savo (the most beautiful part of Finland which makes part of the Lake District as well), I find an exhibition of Leonardi da Vinci´s inventions at Retretti, Puustock (puu meaning wood) festival dedicated to Finnish Rock in my hometown Juva, Sanghai Opera visiting Savonlinna Opera Festival (where obviously the tickets are out of my reach but it would be nice to go hang around the old castle getting into the cosmopolitan mood in my college town), a tour to see pre-historical rock wall paintings in Puumala where Ukko (Bebecito´s grandpa) lives, jazz concert on a steam boat cruising on Lake Saimaa (in Puumala, courtesy of Imatra Big Band Festival), the list goes on... and in addition there is a myriad of interesting craft shops and ateliers, coffee shops and restaurants, animal farms and other places to visit.

Well, ahead with planning. However, I bet this summer will be an enjoyable one, even if I didn´t get down to any of the above. The motto is: no stress.

PS. Anteeksi suomalaiset lukijani... kirjoitin postauksen vain englanniksi koska suomalaisillehan nämä taitavat olla jo tuttuja juttuja.. mutta linkeistä pääsee tapahtumien lähteille toki ja ihan suomeksi.

First shock - Eka shokki

Jo New Yorkissa Finnairin koneeseen noustessa alkoi tuntua että olemme kotona. Kone oli täynnä pellavapäisiä suomalais- tai puolisuomalaislapsia matkalla mummolaan ihan niin kuin Onnikin.
Aikaero keinuttaa Äiti-ihmistä vieläkin, eikä asiaa tietysti auttanut se että keskellä yötäkin aurinko melkein paistaa. Onni taas tuntuu ikävöivän Senor Lopezia tai sitten muuten ihmettelevän miten kaikki yht´äkkiä puhuvatkin samaa kieltä.

Tässä vaiheessa sitä tulee aina se tunne että enhän minä tänne halunnut vaan sinne nostalgian pullantuoksuiseen Suomeen, lapsuuden kesään missä aina on helle ja syödään maailman makeimpia mansikoita ja missä epämiellyttävät asiat eivät yksinkertaisesti ole olemassa. Onneksi tiedän että kyseessä on kulttuurishokki, ja että asioihin tottuu vähintään kahdessa viikossa. Ja vaikkei tottuisikaan, niin käymäänhän tänne on tultu eikä olemaan.

Kulttuurishokin aihe tällä kertaa, kaupasta saatavat vauvanruuat!!!!! En ollut silmiäni uskoa kun kävin läpi Prisman ja Citymarketin - siis tietääkseni suurimpien ruokakauppaketjujen - lastenruokavalikoimia. Ei juuri lainkaan Luomua. Ja jos onkin, niin lisäaineet on samoja kuin ei-luomussa, riisi- ja vehnätärkkelystä, emulgointiainetta, sokeria, palmuöljyä.... Kaikessa, jopa puurohiutaleissa ja omenasoseessa. Ei kokojyväviljaa tai ruskeaa riisiä missään. Mutta 8-kuukautisen vauvan valmisruokiin lisätty raejuustoa, kermaa, juustoa, sieniä.... jotka nimenomaan ovat kiellettyjen listalla vuoden ikään asti, ainakin tuolla Atlantin toisella puolella.

Olinpa Montrealissa hyvälle oppinut kun luomua sai ja purkissa on sitä mitä sanotaan eli jos nimike on Omenasose, niin siinä on omenaa ja vettä, korkeintaan C-vitamiinia lisätty. Kokojyväpuurohiutaleissakin ainoastaan rautaa.
Sinne jäivät hyllyyn suurin osa, vaikka pitikin muutama purkki ostaa hätävaraksi. Ensikäytön jälkeen mömmöjen koostumuksesta voisin sanoa että limaista liisteriä, tyhjää purkkia ei saanut juoksevalla vedellä millään puhtaaksi. Söisinkö itse? No en. Olenko liian kranttu? Voi olla, mutta tuo valinnanvaran puute ällistyttää. Suomukset ovat pudonneet silmiltäni.
###
Already in New York, catching the Finnair flight, I started to feel we were in Finland. The plane was full of blond children, all on their way to see their distant Grandparents in Finland (so I imagined). Mamacita is still suffering from jet lag, and the midnight sun does not certainly help getting used back on track. Bebecito is missing Senor Lopez, or at least wondering why on earth everybody speaks the same language.

At this point, I always realise, it wasn´t here I wanted to come, but to the Nostalgia Finland of my childhood, where the summers were always hot and tasted like the sweetest strawberries. The place where nothing unpleasant just does not exist. Well, having done this a few times in the past, I know that it´s culture shock that I´m going through, nothing more. And that I will get used to things again, in about a week. Or if I don´t, well, it´s not a lifetime I am spending here anyway...

As I became a mother abroad, I never had to deal with baby stuff in Finland before, so I assumed that stuff has to be more or less the same everywhere. Such as food. In Montreal I buy mainly ready-made strained fruit and veg and meat, normally organic, and wholegrain cereal such as oats, barley and rice. I found these very high quality, and what ´s best, they do not contain and additives, sugar or other strange ingredients, only iron or vitamine C if anything.

After a trip to two of the biggest supermarket chains in Finland, I´m truly in a shock. Shelves full of variety of fruit purees, ready meals and cereals for babies to choose from. Only that... not many organic alternatives. Well, no big deal. But ALL the jars and boxes, even organic ones, contained ingredients like rice or wheat starch, sugar, palm oil... things I don´t know how to translate. Even oatmeal had added starch and vegetable oil. None of the cereal was wholegrain. For 8-month-old babies they offer cheese, cottage cheese, cream, mushrooms, which all are on my list of not to give until baby´s one year old.

Am I neurotic or what? I had to buy a few jars just for panic feedings, and the hungry Bebecito ate the food alright but the pureed chicken and vegetable casserole was slimy and - in search of a better word - starchy. It was impossible to rince the empty jar clean.

Would I eat this? No. So why do I have to give it to my child?

Koti-ikävä - Homesickness

Aina näihin aikoihin vuodesta on ikävä Suomeen kaikkein kovin. Joskus se on melkein fyysistä; puiston läpi kävellessä kostean ruohon ja mullan tuoksu vie mökille. Täällä illat pimenevät aivan liian varhain eikä ilma ole samanlaista kuultavan ohutta kuin siellä. Ruisleivän puutteessa nakerran hapankorppua jota sentään saa kaupasta täälläkin, haaveillen Iskän savumuikuista ruisleivän ja tomaatin kera. Saunan päälle, tietysti.

Onneksi tänä vuonna ei tarvitse vain haaveilla, vaan pitkän pitkästä aikaa pääsee myös kokemaan. Onnin kanssa lähdemme matkaan jo ensi viikolla, Señor Lopez seuraa myöhemmin perässä. Olen päättänyt vähentää viimeisten kolmen vuoden saunavelkaa kylpemällä vähintään kerran päivässä seuraavien reilun kahden kuukauden aikana.

Viime Suomen-reissusta on jo melkein kolme vuotta. Se on pitkä aika, ja olen innokas ja vähän huolissanikin näkemään miten Kotimaa on muuttunut sillä aikaa. Ja miten minä itse olen, muutinhan tänne melkein sinkkuna ja nyt olen Äiti ja Vaimo. Niin Onni kuin Señor Lopezkin saa ensikosketuksen Suomen kesään, ja odotettavissa on myös Anopin ja Italian Kälyn Suomen-vierailu heinäkuussa. Eli paljon tulkin hommia meikäläiselle.

Sitten viime näkemällä monet rakkaista ystävistä ovat ajautuneet samaan kuin minä eli tulleet aikuis(emm)iksi ja perustaneet perheen. Mielenkiinnolla niitäkin tapaamisia odotan.

Siis aikamoinen reissu tiedossa.

***
The worst time for homesickness is spring and early summer. Around this time the feeling is almost physical. Walking through the park, the smell of moist grass and soil makes me long to be at the summer cottage in Finland. The sun goes down over here too early in the evening and the air feels thicker - not thin and light as over there. I munch Finn Crisps in the absence of real rye bread while dreaming of my Father's hot smoked fish with rye bread and tomatoes. Served after the sauna, naturally.

This year, luckily, I need not dream only, I can feel the real thing. Bebecito and I will travel to Finland already next week, Señor Lopez joins us later. I have decided to reduce my sauna-debt by going in at least once a day for the next two months.

It's been nearly three years since I last saw my Homeland. That is a long time. I am interested - as well as a bit apprehensive - to see how Finland has changed within that time, and how I have changed myself. After all, when I moved here, I was almost a single, now I'm Mother and Wife. This will be the first touch to the Finnish summer for both Bebecito and Señor Lopez, and we will also welcome La Suegra and the Italian Sister-in-law to visit in July. That means a lot of translating for yours truly...

Since my last visit to Finland, many of my dear friends have got themselves in the same situation as myself - grown up (a bit) and started a family. I'm looking forward to meet everybody plus the new little ones.

So it will be an emotional one.. I try to keep you up to date more than I did in Mexico...

Tärkeily - The Importance of Self

Pari juttua itsensä liian vakavasti ottamisesta.
Ammoisina aikoina työkseni soittelin velallisten perään, saksalaisten lähinnä. Onneksi saksankielen taitoni oli rajallinen niin että loukkaukset jäivät usein ymmärtämättä, mutta eräs Frau Doktor Ursula jäi unohtumattomasti mieleen. Rouva ilmoitti yksikantaan ettei hänellä ollut aikomustakaan maksaa velkaansa lisäten että hän juuri sen vuoksi oli Tohtoriksi opiskellut ettei tarvitsisi kommunikoida minunlaisteni alempien olentojen kanssa. Mitenkäs se menikään, joka itsensä ylentää se alennetaan... no toinen samanlainen tuli vastaan tässä hiljattain...
Olemme jo tottuneet seinänaapurimme päivittäiseen Radio Classic Montreal -maratoniin, eikä tuon kanavan harmittomat pianokonsertit ja muu helposti sulava klassinen touhujamme häiritse, vaikka Madame Naapuri vääntääkin volyymin kymppiin.
Joskus kuitenkin liika on liikaa, esimerkiksi tässä yhtenä iltana. Onnin vihdoin nukahdettua kaaduin itse sänkyyn vähän kymmenen jälkeen, riemuiten etukäteen että luvassa olisi häiritsemätöntä unta ehkä jopa aamu-yhteen-kahteen. Mutta ei. Se mikä muualla asunnossa kuulosti taustamusiikilta, sängystä käsin tuntui kuin olisi siirtynyt konserttisaliin. Joskus ennen puolta yötä tartuin vihdoin puhelimeen ja väsymyksestä samealla äänellä sössötin asiani ranskaksi. Pas de probleme! D'accord, sanoi Madame Naapuri ja musiikki taukosi heti.
Uni tipotiessään mutta väsymys ei. Palasin sänkyyn ainoana tavoitteenani nauttia hiljaisuudesta ja ehkä jossain vaiheessa nukahtaa ennen kuin Onni taas heräisi.
Puolen tunnin kuluttua puhelin soi. Onni parkaisee. Señor Lopez vastaa. Madame Naapuri siellä. Ajatteli vaan mainita vaimonne käyttäytyi puhelimessa epäkohteliaasti. Että valittaa saa mutta kohteliaasti. Häntä kun pitäisi kutsua Madameksi eikä etunimi-sukunimi -yhdistelmällä jota minä moukkamaisuudessani olin käyttänyt. Kun nyt aikuisia ollaan, niin että kyllä naapureille tulisi vähän kohteliaampi olla. Ettei vaan nimeltä huudella, oi aikoja oi tapoja! Kiitos vinkistä, Madame, mutta olisihan tuo ehkä voinut odottaa aamuun.

***
Two stories about taking oneself too seriously. In the distant past I worked collecting debt, mainly from German companies. To my benefit my German was poor enough for me to ignore most of the insults, but there was one client that I still remember. Frau Doktor Ursula told me with her akzentfrei Deutsch that she had no intention to pay her debt adding that she hadn't studied all those years to end up having conversations with such low beings as myself. Well, I encountered another of the kind just recently.
We are quite used to the daily Radio Classic Montreal -marathon that we hear from our Madame Neighbour - anyhow, the harmless piano concertos and other easily digested classical don't really bother us much. Until the other night. I finally got Bebecito to sleep and I was ready to surrender to Morpheus at least for a couple of hours until the next wake-up call from him. No chance. Our bed is unfortunately against the wall we share with our Madame Neighbour and I felt as if sat in front row of a concert hall. At some point before midnight I dialed her number and asked Madame to turn it down, s'il vous plait! D'accord, d'accord, said the woman's voice and I was blessed with immediate silence. Merci!
Dead tired but Morpheus was gone, I returned to bed and just hoped to enjoy the silence as long as Bebecito would allow. Half hour later the phone rings. Bebecito wails. Señor Lopez takes the call. Madame Neighbour there. Just thought to mention that your wife, Monsieur, was very rude on the phone. It's OK to complain but one should do it politely.
It appears that instead of calling her Madame I had in my ignorance used the First Name-Last Name -combination that had pushed the lady's buttons. As we are all adults here, we shouldn't speak like children, explains Madame to perplexed Señor Lopez. Merci pour le tip, Madame, but couldn't it have waited until the morning?

Matka Kapitalismiin - Visiting Capitalism

Moottoritie Montrealista Torontoon on pitkä, suora ja suhteellisen tylsä kuuden tunnin rupeama. Perjantaina illansuussa saavuimme ystävien luo Mississaugaan, jota voisi sanoa Toronton Vantaaksi.
Lauantai: Toronto
Matkalla keskustaan eksyimme reitiltä ja sattumalta osuimme Cheese Boutiqueen jossa oli Fête du chef: viini virtasi ja ruokaakin meille annettiin. Pienen keskeytyksen jälkeen jatkoimme matkaa TV-tornille ja muita nähtävyyksiä ihmettelemään. Tornin juurella meidät houkuteltiin vanhalle rautatieasemalle rakennettuun Whistle Stop panimoravintolaan. Sisäänheittäjä jakoi jokaiselle muutaman ilmaiseen näytteeseen oikeuttavan tiketin käteen ja ei kun ilmaista kaljaa maistelemaan. Lopun iltapäivää kuljeksimme Kiinalaisessa Kaupunginosassa ja sattuipa matkanvarrelle vielä hullun hulppeaa nykyarkkitehtuuriakin, esimerkiksi Ontario College of Art and Design. (kuvassa)

Sunnuntai: Niagara Montrealin alkukevään helteiden jälkeen olimme huonosti varustautuneita Niagaran putouksille. Värjöttelimme muutaman minuutin alle kymmenen asteen tihkusateessa ihmetellen vesimassoja joista ei usvapilven läpi paljoa edes näkynyt. Sitten routa ajoi porsaat kotiin tai ainakin turistihelvettiin joka sijaitsi kätevästi muutaman askeleen päässä. Siellä sitten istuimme juomassa ylihinnoiteltua kahvia muiden kymmenentuhannen turistin keskellä ja ajattelimme että tulipahan tämäkin nähtyä. Luonnonkauneutta enemmän Onni arvosti matkamuistomyymälän kirkkaanvärisiä pehmoleluja.

Tämä oli ensimmäinen matkani Quebecin ulkopuoliseen Kanadaan, ja kotiseuturakkaus kyllä tässä kasvoi. Täällä ei sentään ihan vielä täysin ameriikoitunutta ole, Torontoa ei taas etelänaapurista erota muuten kuin vaahteranlehtilipun ansiosta...
The motorway from Montreal to Toronto is long, straight and boring. We made it past Cornwall, Ont., Brighton, Ont. and several other towns that had a familiar sound in their names. We spent the weekend with friends who had escaped Quebec and installed themselves in Mississauga, which could be called the Croydon of Toronto, only nicer.
Saturday: Toronto
On the way to downtown we made a detour and ended up at Cheese Boutique's annual Festival of Chef. Wine was served and food, too, cooked by celebrity chefs in front of our very eyes, all free of charge. Not a bad start for the day. As our plan wasn't to spend the day in a shop, we continued towards the CN tower, and behold, on our way from the parking lot we were enticed to enter a brewery bar, Whistle Stop it is called as it is located in an old railways building. The gentleman at the door handed each of us some tickets for free beer samples, yet samples were they not but proper half pints of beer. All free of charge. Despite the cold weather we were starting to like Toronto. In high spirits we spent the rest of the afternoon roaming the streets of the China Town, and admiring some tall buildings and unusual architecture, such as the Ontario College of Art and Design. (2nd picture from top).
Sunday: Niagara Falls
The mandatory visit to all those who came anywhere near Toronto. Accustomed to the warm Montreal spring we were not adequately prepared to what was waiting for us at the Niagara Falls. Soaked with the freezing rain we stood by the masses of water, trying to make out the scenery through the thick mist. Five minutes was enough spent in the below +10 C weather in flip flops, so with thousands of other tourists we found our way to the shelter and sipped overpriced coffee thinking: ok, been there, seen the sight. Bebecito was more impressed by the souvenir shop's stuffed toys than the miracles of nature.
This was my first visit to Canada outside Quebec, and it has significantly increased my love (if one can use such a strong word) to my current home town. Toronto feels like a strip of giant malls and endless suburbs connected by highways, and the life seems to revolve around shopping.

Lost in Translation - Kielet Solmussa

Eivät kai appivanhemmat ja nuoripari parhaassakaan tapauksessa ymmärrä toisiaan täydellisesti.... mutta kuten tänään, kun appiukko soittaa ja kysyy Señor Lopezilta savoksi saada puhua tyttärensä kanssa, voimme vain toivoa parasta. Hetkellisessä mielenhäiriössä Señor Lopez unohti olevansa naimisissa jotain kummallista kieltä puhuvan kanssa ja alkoi väittää appiukolleen että OLETTE VALITETTAVASTI VÄÄRÄSSÄ NUMEROSSA, korottaen ääntään kuten kuuroille ja ulkomaalaisille puhuttaessa tulee tehdä, se nimittäin edesauttaa ymmärtämistä, samalla suupielestä minulle elehtien, se on kai joku afrikkalainen. Puolen minuutin tuloksettoman keskustelun jälkeen Señor Lopez vihdoin tunnisti appiukkonsa äänen ja vaimonsa nimen kun ukko oli sitä aikansa toistanut.

Puhelinkeskusteluja lukuunottamatta tilannehan on ihanteellinen: harvoin tulee erimielisyyksiä kun ei ole yhteistä kieltä. Silti saa olla tarkkana. Ammoisina aikoina kun Señor Lopez matkusti Suomeen pyytämään allekirjoittaneen kättä, piti häntä kouluttaa olemaan missään nimessä käyttämättä sanaa güera, joka tarkoittaa vaaleaa tai blondia, mutta lausuttuna kuulostaa koulimattomassa korvassa sanalta huora.

Señor Lopez itse ei taas vastaavaan ennaltaehkäisevään toimintaan pysty, suomenkieltä taitamattomana. Kerrankin Meksikon matkallamme istuksimme jossain ravintolannurkassa, leikimme Onni pudottaa, Äiti nostaa -leikkiä. Ehkä kymmenennen Oho! Putos! -repliikkini jälkeen Señor Lopez huomautti että voisin pitää suuta vähän soukemmalla, tai valita sanani tarkemmin. Oho! Enhän huomannut ajatella että Putos on tarkoittaa homoseksuaalia (halventavasti) monikossa.

***

I suppose it is not uncommon that the young couple and the parents-in-law don't understand each other perfectly... so when the father-in-law called and asked his son-in-law in Finnish to talk with his daughter, we can only hope for the best. Señor Lopez momentarily failed to remember that he was married to a woman who speaks strange language. He suggested to the old man, YOU HAVE A WRONG NUMBER, speaking loudly and clearly as one ought to do when communicating with the foreigners and hard hearing - it helps them to understand better, simultaneously whispering to his wife, I think it's some African. After some frustrating moments on both ends it finally dawned to Señor Lopez with whom he was talking, and the phone was passed on to me.

Despite the fruitless phone conversations, the situation could be ideal: without a common language there can hardly be any disagreements. However, one has to watch out. When Señor Lopez traveled all the way to Finland to ask the hand of yours truly, I had to train him not to blurt out words like güera, especially when referring to myself in the presence of my father. The word means blonde in feminine, but sounds very disturbingly similar as a Finnish word for prostitute, huora.

These precautions cannot take place the other way around, since Señor Lopez's Finnish skills are quite non-existent. This may lead to situations as follows. Sitting in a corner of a Mexican restaurant I was playing the fun game of Bebecito dropping a toy, mama picking up. After about tenth time I exclaimed Oho! Putos! (Oops! It fell!) Señor Lopez came to me with a concerned expression on his face. Could you please keep your voice down, he pleaded, the people are starting to stare. Only then it occurred to me that Putos in Spanish means gays, and is a very offensive word indeed.

Kurkistus pään sisään - Peek inside the head

Pienokaisellamme on iso pää, bebe pelón con cabezota sanovat Meksikossa vaikkei kysyttäisikään.
Iso pää, isot aivot, tuumimme, mutta lääkäritäti oli sitä mieltä että kannattaa tutkia mieluummin kuin hutkia ja lähetti meidät Montreal Children's Hospitaliin. Ensin röntgeniin katsomaan etteivät luut kasva yhteen ennen aikojaan, mikä saattaisi aiheuttaa ainakin kosmeettisia ongelmia. Poikaparka käärittiin lakanan sisään kuin taco ja pelokkaat vanhemmat käskettiin säteilyrajan ulkopuolelle. Asiantuntevat teknikot juttelivat Onnille mukavia ja piina oli melkein ohi ennen kuin itku tuli. Lausunto: kaikki näyttää normaalilta.
Sitten oikeasti kurkistus pään sisään: ultraäänellä päälaen aukileesta. Tunsimme olevamme tieteisjännärissä kun teknikko levitti geeliä pojan päähän ja ruudulla alkoi näkyä rakeisia kuvioita jotka otaksuimme Onnin aivoiksi. Tulokset tulevat muutamassa päivässä, mutta äidinvaisto sanoo että kaikki on kunnossa. Kuten kuvasta näkyy, omena ei todellakaan ole pudonnut kauaksi puusta.


***
Our baby has a big head. Bebe pelón con una cabezota, es como muñeco, say the Mexican relatives as well as all the señoras at the supermarkets who come kiss the baby without invitation.
Big head, big brain, we think. However, Madame Docteur advised that it's better to be safe than sorry and referred us to Montreal Children's Hospital for some tests. First stop, X-ray, to check that the bones haven't closed too early, which could cause at least some cosmetic problems. Pobre Bebecito was rolled inside a sheet like a taco and pobres parents were shepherded out of the rays' reach. The professional technicians were goofing around to keep the tears away and Bebecito was well entertained until the last shot when his patience run out. Good news: everything looks normal.

Next stop, a real peek inside the head: ultrasound from the soft spot on top of the head. Feeling like actors of a sci-fi movie, we watched in awe how the technician spread gel on Bebecito's head and the grainy pictures that we guessed were of his brain rolled onto the screen. The results will take a few days, but mother's instinct says that all is well. It could be in the genes, too, the shape and size of the head. As you can see in the pictures.

(And thanks to the public health service, all this was done fast, without delay, no questions asked, with the latest technology and, of course, with no charge.)

Arvoitus - Riddle

Ensialkuun se oli kuin raejuustoa sinapissa.
Sitten myöhemmin, välillä kuin porkkanakakkutaikinaa,
joskus taas muovailuvahaa johon kaikki värit ovat sotkeutuneet keskenään,
toisinaan kuin pikkukiviä Brightonin rannalta.
Sen tuloa odotetaan ja vahditaan,
mutta kun se vihdoin on täällä, huokaistaan "joko taas!"

***

In the beginning it was like cottage cheese in Dijon mustard.
Later, sometimes like carrot cake dough,
other occasions it reminds us of playdough all the colours mixed together,
once or twice it has looked like a pebble from the Brighton beach.
We are anticipating its arrival, sometimes even with anxiousness,
but when it is finally here, we sigh, "not again!"

Obligation that turns into a surreal visit

End of April is approaching and so is the time to file the tax return. After a frantic mission of gathering invoices and receipts we made a trip across town to visit the Accountant. This was the first time I met this capable individual who had always saved hundreds of dollars for Señor Lopez. As far as my experience goes, accountants are dull-looking men who have thinning hair and wear corduroy trousers and cardigans with elbow patches, or women who in below-the-knee skirts and sensible shoes. The crazy laughter that bellowed from the open door should have been an indication that this Accountant didn't fit the stereotype.

As we entered the office in the basement and I was introduced to the lady behind the desk, I had a surreal feeling as if meeting a character in a book. She was dressed in a tent-like costume made of purple silky material and had a burned perm in her bleached yellow hair. Every finger carried a bulky golden ring and kilometres of costume jewelry was hanging around her neck. No time was wasted, the perplexed Bebecito was stolen from his carrier and brought up close to the painted mouth of the laughing woman, who was simultaneously getting down to business and snatching the T4-slips and other paperwork from our hands.

During our half-hour visit I got glimpses of her colourful past, present and future. For beginners a decent amount of name-dropping of the people she used to work with in the film industry, followed by the story of her meeting her imported husband on the Internet. Each sentence was followed by a thunderous laughter that seemed to fill the windowless room. She exclaimed with disbelief when I told her that I'm from Finland. No Way! "Johan!" She called upstairs, "Come meet your neighbour!" And before I know a surprised-looking Swede stood before me. An awkward moment when myself and the Scandinavian didn't really know what to do or say. Nice to meet you, we shook hands. Am I supposed to have brotherly feelings towards some stranger who married an eccentric acquaintance of mine, wondered my mind when Johan exited. But the Accountant had already left the subject.

"But really, deep inside, I am an artist", I heard her voice and suddenly a stack of paintings appeared in front of me. Señor Lopez and I admired them while she finished with our tax papers. To our luck, the drawings were quite interesting, so we could compliment her somewhat sincerely. Business done, we were escorted to the door and she promised to call when everything is ready, her laughter following us out to the sunny street.
***
Huhtikuu on lopuillaan ja se tarkoittaa veroilmoituksen jättämistä, meillä siis paniikinomaista papereiden järjestelyä ja kuittien etsimistä, kunnes kaikki lomakkeet on kasassa ja voimme suorittaa käynnin kirjanpitäjän luona. Tänä vuonna myös minä pääsin tapaamaan Senor Lopezin uskollisen kirjanpitäjän, joka tuntuu aina saavan lomakkeisiin palautuksia mätkyjen sijaan. Stereotyyppisessä mielessäni Kirjanpitäjä on vakosamettihousuihin ja villatakkiin pukeutunut mies jolla on otsalta harveneva hiuskuontalo ja metallisankaiset lasit, tai naispuolinen vastine pohkeeseen ulottuvassa tummansinisessä hameessa ja matalakorkoisissa avokkaissa. Kovaääninen nauru joka kantautui kellarikerroksessa sijaitsevasta toimistosta antoi ymmärtää että kyseessä oleva Kirjanpitäjä ei ehkä sopisi tuohon muottiin.

Tervehtiessäni kirjoituspöydän takana istuvaa naista minulla oli epätodellinen tunne että olisin tavannut kuvitteellisen romaanihenkilön. Hänellä oli yllään violetti telttamainen asu, kaulaa kiersi kilometrikaupalla rihkamakoruja ja jokaista sormea koristi suuri kultasormus. Keski-ikäisen naisen tukka vaikutti pieleen menneeltä peroksidi-permis-kokeilulta. Kirjanpitäjä ei hukannut aikaa ryöstäessään Onnin istuimestaan, samanaikaisesti napsien käsistämme verotukseen meneviä lomakkeitamme. Nainen heitteli ilmaan lukuja samalla kun valisti meitä omasta kirjavasta menneisyydestään. Alkajaisiksi, lista filmiteollisuuden kuuluisuuksista joiden kanssa Kirjanpitäjämme oli saanut ilon työskennellä, sitten kertomus rouvan maahantuodusta aviomiehestä, Internetin kautta, you know. Jyrähtelevä nauru saatteli jokaista lausetta täyttäen ikkunattoman huoneen.

Kun mainitsin että olen Suomesta, nainen kiljaisi epäuskoisena. "Johan!" hän huhuili yläkertaan, "Tulepa tapaamaan naapurisi!" Ennen kuin huomasinkaan, yllättyneen näköinen ruotsalaismies seisoi edessäni. Nolo hetki kun minä niin kuin tuo skandinaavikaan emme oikein tienneet miten päin olla. Hauska tavata, kättelimme. Olisikohan minun tunnettava jotain erityistä tuota svenssonia kohtaan, joka on sattunut naimaan erikoisen tuttavani, mieleni pohdiskelee. Mutta Kirjanpitäjä oli jo siirtynyt seuraavaan aiheeseen.

"Teen näitä kirjanpitotöitä, mutta sisimmässäni olen kyllä Taiteilija!" Yhtäkkiä edessäni oli pinkka maalauksia. Katselimme niitä Senor Lopezin kanssa, eivätkä ne ihan huonoja olleet, onneksi, joten voimme ihan hyvällä omalla tunnolla ylistää kuvia. Sitten, bisnekset hoidettu, ja meidät ohjattiin ovelle. Poistuimme aurinkoiselle kadulle naurunremakan soidessa korvissamme.

Home sweet Montreal - Kotona taas

Sorry! My feeble attempts to fill you in about our magical month at the Laguna fell through because our last days in Mexico were insanely busy and filled with unreliable internet connection. Sigh! Well, I took all kinds of notes - interesting or not - but the fact is that nothing much happened. I read, swam, knitted, ate well and Bebecito grew, smiled, laughed and ate well, and Senor Lopez got sick with mosquito bites, ate and drank well and rested. End of story.... or I might return to it on a better moment. With pics of course.

Now we are back in Montreal, and the place has magically transformed from a blizzard to bliss. Spring came early this year, despite the nearly 4 metres of snowfall this year. I felt a slight culture shock when we rode in the taxi from the airport to our abandoned home. No snow, but everything looks so colourless. Tidy, clean, quiet and grey. But it was good to sleep in our own bed, not to be woken up 5 am by the ringing of the garbage truck, or by the guy selling NARANJAS DULCES! with a megaphone. Or the countless dogs in the neighbourhood.

So, the Montrealers don't waste time revealing their winter-gray skin when the sun finally shines. Day or night, the student girls flash their pink (either burned in the sun or pink from the chilly air) legs in so short skirts that could be called belts, and their male counterparts no longer bother with jackets or anything long sleeved - sometimes not even with anything that covers the upper body. The beach volley courts in the park nearby have been duly adopted by enthusiastic players, appropriately for the game if not for the weather, all dressed in bikinis or swimming shorts showing off the trimmed abs. Bitch volley, I say.

Strangely this smooth transfer from Mexican sun to the Montreal summer made me somehow nostalgic. This year I was left without the rush and delirious happiness that I normally get on the first day when the temperature reaches 20, when the trees finally start to turn green and when the air seems to be incredibly thin and light, permeated with the damp perfume of spring. As it was already two months ago that I peeled off my winter woollies and got some colour on my skin as well as sunlight on my mind, I feel oddly normal on these beautiful, almost too warm spring days.
***
Anteeksi! Hyvät aikeeni kirjata kertomus Laguunilta kaikkien luettavaksi ja nähtäväksi jäi viimeisten Meksikon-päivien hirveän kiireen jalkoihin ja huono nettiyhteys lisäsi kapuloita rattaisiin, joten palaan ehkä sivuhuomautuksineni sekä kuvineni ehkä tuonnempana. Totuushan on että tarinat olivat eniten omassa päässäni - paljonhan emme tuona paratiisikuuna tehneet. Minä luin, neuloin, uin ja söin hyvin, Onni nautti olostaan, kasvoi kasvamistaan ja söi hänkin hyvin. Senor Lopez söi ja joi hyvin, kärsi vähän moskiittoallergiasta ja sai Sinuhe egyptiläisen (espanjankielisen version) hyvinkin puoliväliin.

Olemme siis palanneet kotiin Montrealiin. Paikka on taianomaisesti muuttunut valkoisten hankien jääkaupungista auringonpaahteiseksi asfalttiviidakoksi. Likaisia lumikasoja on vielä joillakin varjoisilla kulmilla mutta muuten ei kyllä uskoisi että talven aikana Montreal sai lähes neljä metriä lunta. Taksimatkalla lentokentältä kotiin tunsin melkein kulttuurishokin ensioireet. Kaupungin läpi ajaessamme paikka näytti uskomattoman värittömältä. Harmaa. Siisti. Hiljainen. Kaikkea mitä Mexico City ei missään nimessä ole. Mutta olipa ihana nukkua omassa sängyssä. Ilman että herää kukonlaulun aikaan appelsiini-miehen megafonilla vahvistettuun mainoshuuteluun taikka kulkukoiralauman räksytykseen.

Montrealilaiset eivät keväällä jahkaile, vaan paljastavat estoitta talvenharmaan nahkansa heti kun ensimmäiset auringonsäteet lämmittävät. Opiskelijatytöttöjen keskuudessa tuntuu olevan meneillään kilpailu lyhyimmästä hameesta - joistakin vaatekappaleista on vaikea mennä sanomaan onko kyseessä hame vai vyö. Läheisessä puistossa rantaleijonat ja -leijonattaret ovat jo valloittaneet rantalentis-kentät, palloillen bikineissä ja uimasortseissa niin ettei vatsojen pyykkilaudoista jää mitään arvailujen varaan.

Itse olen yleensä tähän aikaan vuodesta kuin pellolle päässyt vasikka, huumaantunut kevään tuoksusta, lämmöstä ja auringosta etten malta tehdä mitään muuta kuin hengata puistossa. Tänä vuonna, huomaan haikeana, tuo kevään päättömyys tuntuu uupuvan olotilastani. Olen jo keskikesän tuolla puolen, riisuin villahousut jo pari kuukautta sitten ja sain talvenkalpeuden tilalle terveen värin ja aurinkoisen mielen.

Muotia, pakoilua - Fashion and escapism

In the picture / Kuvassa: Onni con muchachas de la playa

9. March.08
Ollaan melkein jumalan selän takana, kaukana kavala maailma, ja tämäkin maailmankolkka on päässyt sivistyksestä osalliseksi: nuoret muchachat kulkevat imukiressäfarkuissa ja kirkuvanvärisissä diamantein koristelluissa lycratopeissa. Voi melkein tuntea stretch-farkkukankaan liimautuvan hikisiin reisiin 30 asteen kosteassa keskipäivässä pikku tuulenvireen nostattaessa pölypilviä päällystämättömällä kylänraitilla. Ainoastaan ikäloput hampaattomat señorat käyskentelevät arvokkaasti perinteisissä mayojen kirjailluissa puuvillamekoissa. Polveen ulottuva laatikkomalli on vilpoisa ja passaa myös väsähtäneille muodoille.
Eilispäivän Eurodisko raikuu kun astumme palapan alle. Restaurante on ulkoilma -sellainen laguunin rannalla, Balneario del Buena Vistaan kuuluva. Tuulenvire tuo taisaisin väliajoin virtsaisen leyhähdyksen bañoista päin. Paheellisuuteni huipussaan: nautin Superior -oluen imettäen samalla.
Ajatus: rakastan tätä paikkaa, kaikkine ristiriitaisuuksineen.
***
We are far from sivilisation here, but the winds of fashion are catching up. Muchachitas prancing on dusty main street under the scorching mid-day sun, sporting two sizes too small jeans and bright coloured lycra-tops decoarted with sequins and diamantes. I can almost feel the thick material sticking to their sweaty thighs. Only the ancient señoras, flashing their toothless smiles, dress in the traditional mayan style: knee length dress embroidered with flowers, birds, butterflies and the like; box-shaped, it conceals any bump in the body, loose white cotton makes it ideal to the weather.
Yesterday's Eurodisco hits welcome us when we enter the restaurant at Balneario del Buena Vista. I feel myself a bit naughty ordering a Superior beer while breastfeeding Bebecito.
A thought: I love this place with all its contradictions and imperfections.

A House with a View

Tästä alkaa retrospektiivinen kuvakertomus lomastamme Laguunilla.
Here begins my retrospective story about our vacation at the Laguna Bacalar.

7.March.08
Kun astuin ulos koneesta Chetumalin kentällä trooppinen ilta leyhähti vastaan. Lämmöllä ja paikan rauhallisuudella on ihmeellinen vaikutus: kaikki negatiivinen energia jota olin kerännyt Cityssä oli hetkessä poispyyhkäisty. Bacalarissa rahalla ei ole merkitystä ja ongelmat tuntuvat vähäisiltä ja kakki on mahdollista. Saapuessamme taloon josta tuli kotimme kuukaudeksi tunsin itseni hetki hetkeltä onnellisemmaksi: mukava pikku talo laguuninäköalalla, suuri palapa-kattoinen terassi ja laituri josta pääsi pulahtamaan melkein liian lämpimään veteen.
Ja miten mukava onkaan saapua taloon jossa on hyvinvarustettu kirjahylly. Klassikot Greenestä Orwelliin ja Steinbeckistä Hemingwayhyn tervehtivät kuin vanhat ystävät. Alkulomasta jätin kuitenkin klassikot, koska käsiini osui ¡Caramba! - toisen polven amerikanmeksikolaisen Nina Marie Martinezin esikoisromaani, hauskasti Spanglishilla kirjoitettu surrealistinen kertomus.
***
When I stepped out of the plane at the Chetumal International Airport, the hot breath of tropical air was welcoming me and I felt immediately how all the negative energy I had been gathering in the City vanished. It's not just the heat but all the tranquility of the place that has this kind of effect on me, and most of the people I know. Down there money doesn't exist - or at least has no importance, problems seem petty and everything is possible.
After the short ride we arrived to our home for the month: a little house with a view, with a substantial palapa-covered terrace and a deck to facilitate dipping into the lukewarm clear laguna.
And how I love to enter a house with books! In the shelves of this one the classics from Greene and Orwell to Steinbeck and Hemingway were greeting like old amigos. However, I left the classics for further digestion and started with ¡Caramba! an interesting first novel of a second generation American Mexican Nina Marie Martinez; a surreal story amusingly written in Spanglish.

U-käännähdös - U-turn

Yllättäen lentokone ei pudonnutkaan ja olemme jälleen Monster Cityssa. Kuukauden oleskelu Paratiisissa on mennytta kuin päiväuni. Paluuhan tapahtui jo viikko sitten mutta aika on vierähtänyt Ameriikan Kälyn ja Onnin Teksasin Tyttöserkun vierailun puitteissa.

Tänään, kulttuurinnälkäisinä, pakkauduimme autoon: minä, Señor Lopez, Anoppi sekä Onni, uhmasimme sietämätöntä trafiikkia päästäksemme Kultuurin lähteille keskikaupungille katselemaan Kuuluisia Valokuvia jotka ovat ilmaiseksi näytillä. Keskustaa lähestyässemme, hiukan sen Enkelipatsaan jälkeen (se on sellaisen pylvään nokassa ja sanotaan että kun se putosi vuoden ´57 maanjäristyksessä se huusi tuskissaan, siis se enkeli. Ihmettelen ääneen että miksei se noussut siivilleen...) huomasimme että päivän ensimmäisen virheen teimme ennen lähtöä. Emme nimittäin katsoneet uutisia joissa olisi mainittu että Keskustassa olikin mielenosoitus tänään. Marssiva ihmispaljous täytti kadut juuri siellä minne meidän piti päästä. Iskulauseista päättelimme että mielenosoituksella on jotain tekemistä petroolin yksityistämisen kanssa.

Bensavalon palaessa, keskipäivän auringon paahtaessa ja Onnin levotonta unta seuratessa kaartelimme määränpäätämme kuin kissa kuumaa puuroa. Pikaisen harkinnan jälkeen teimme U-käännöksen Kultuurin kustannuksella. Anoppi muisti kotimatkan varrella olevan mainion ravintolan johon hän meidät halusi kustantaa. Ruokapaikan katosta roikkuvat teko-delfiinit antoivat ymmärtää että merenherkkujahan täältä saisi... tällä kertaa jätin kuitenkin Vuelve a la vidan väliin ja tilasin jotain mikä maistui yhtä eksoottiselta kuin kuulostikin: Platano relleno de mariscos. Eli suomeksi äyriäisillä täytetty banaani, rasvassa paistettu tietysti. Niin hurjalta yhdistelmä kuin kuulostikin, oli se kuitenkin maittava - ja täyttävä! Ja kaikki ne simpukat ja muut eläväiset joita sieltä banaanin sisältä löytyi, oli kunnolla kypsennetty.
Kotiinpaluu iltapäiväruuhkassa. Sielu jäi ravitsematta mutta ruumis kyllä tuli sitäkin ravitummaksi.

Mielenosoittajat olivat sitten tunkeutuneet eduskuntataloon, jälkeenpäin näimme uutisista. Mikään ei silti muutu, ennustaa Señor Lopez.
***
To my surprise the plane didn´t crash and we are back from the jungle, again in the Monster City. The month in Paradise is gone like a daydream. Actually, we returned already a week ago, but my return to the keyboard was postponed because of the visitors: my Gringa Sister-in-law and Bebecito´s Girl Cousin from Texas.

Today, hungry for culture, we set off in a car: myself, La Suegra, Señor Lopez and Bebecito (well, he maybe less hungry than the rest. Despite the unbearable traffic, we aimed to the city centre, where, so we had heard, there was a Photo Exhibition Free to the Public and Well Worth to See. Approaching the centre, somewhere along the Angel Statue (the one on top of the pillar, they say that when she fell during the ´57 earthquake, she screamed. And why she just didn´t fly off, ask I...) we started seeing the masses on the street. Marching, chanting, the police barring all the streets leading to the sources of Culture we were seeking.

We realised that we´d committed the day´s first mistake already at home. We hadn´t checked the news. Admitting that there were way too many people, and chaos between us and Culture, I watched Señor Lopez perform a U-turn, disappointed. Somewhere along the way La Suegra remembered a restaurant she wanted to invite us. The place was decorated with Dolphins hanging from the ceiling so I gathered their speciality was seafood. I decided against La vuelve a la vida this time and ordered something that tasted as original as it sounds: Platano relleno de mariscos - A fried plantain (or whatever they call the huge banana that is called platano macho here) filled with seafood. Sounds as a strange combination but is very delicious, and fills one up! And, as not to repeat past episodes, the seafood is cooked in this one. Well fed, although not satisfied our hunger for culture, we endured the journey home in the afternoon traffic.

Later in the news, we learned that the demonstration was about the privatisation of petrol - as is all and only news these days.

Greetings from Paradise! - Terveisia Paratiisista!

Olemme paratiissa.
Onnin Top 5:
5) Uinti turkoosissa laguunissa Aidin ja Isin kanssa.
4) Paljon syleja ja seurustelijoita.
3) Ensimmainen makuelamys: Mango!
2) Kylapaikan punainen riisipallo valaisin ja muut mielenkiintoiset esineet, kasvit ja elaimet.
1) Siesta riippumatossa.

Paratiisissa ei ole jatkuvaa internet-yhteytta, joten postaukset saattavat jaada harvanlaisiksi. Disculpe!
***
We are in Paradise.

Bebecito´s Top 5 for Today:
5) Swimming in a turquoise laguna with Mamacita & Papacito
4) Lots of admirers
3) Tasting something divine (almost as divine as mother´s milk): Mango!
2) Red rice paper globe lamp and other interesting objects, materials,plants and animals.
1) Siesta en hamaca.

There´s no constant internet connection in the Paradise, so the next posting may take time. Disculpanme!

Bach

Señor Lopezin ystävä DJ-muusikko valisti meitä että vauvoille kannattaa soittaa Bachia. Ei siis mitä tahansa klassista vaan Johan Sebastiania vain. Tutkimuksen mukaan se edesauttaa ei vain lapsen nuottikorvan ja musikaalisuuden kehitystä mutta myös matemaattisuutta ja muuta älykkyyttä. Siis, Rakkauden edelmämmehän on tietysti huippuälykäs jo geeniensä puolesta, mutta eihän koskaan voi olla liian varma.

Onkeemme ottaneina kolusimme Anoppilan levyhyllyjä ja löysimme kokonaista kymmenen albumillista Bachia. Minimiannos on kuulemma tunti päivässä - onneksi sekä Allekirjoittanut että Señor Lopez pidämme klassisesta musiikista.

Nyt ei kun vain kauniita säveleitä kuunnellen odottelemaan että huippulahjakkuus puhkeaa kukkaansa...
***
Señor Lopez´s friend DJ-musician told us that we should play Bach to Bebecito. According to a study not just any classical music but particularly that of Johan Sebastian is a key element in the brain development of a child, not only to the child´s musical development but also in that of the mathematical and other areas. Well, as we all know the Fruit of Our Love is already super intelligent by the genes, but I suppose one can never be too sure...

Encouraged by this I raided the music library of Los Suegros and came about ten whole albums of the music of Bach. That should do. The minimum dosis is apparently an hour a day. Luckily enough both myself and Señor Lopez do like classical music, so this will not impose too much suffering to the life of the parents.

And now, all we have to do is to sit and listen to the beautiful medolies and wait for the genius in our child to be awaken...

Odotellessa... - Anticipation...

Onni nukkuu, matkalaukku pakattu, kaikki valmiina lähtöön, odottelua vielä muutama tunti.

Señor Lopez pääsi ennätysajassa perille. Sai jo hankittua meille majapaikan kuukaudeksi... kalliiksi tuli, mutta kun ei telttaileminen oikein käy laatuun tällä reissulla. Tuskin jaksan odottaa pulahdusta siniseen laguuniin, vaikka taitaa jäädä huomiseen, koska lento on perillä vasta illansuussa.

***
Bebecito sleeping, suitcases all packed, everything ready to go... as usual, few hours too early and nothing much to do.

Señor Lopez arrived to the destination in a record time. He found us a place to stay for a month... bloody expensive, but this time camping is not an option. I can hardly wait to be able to plunge into the Blue Lagoon, although it looks like I do have to wait until tomorrow morning, as our flight arrives in early evening. I´m not that impatient that I´d go share my bathing with crocodiles or other creatures of the night...

Enjoy the Flight!

Kun olin pieni, ehkä 8-9-vuotias, kärsin selittämättömästä syövän pelosta, tarkemmin sanoen pelkäsin kuollakseni että sairastuisin leukemiaan. Tai ei se ehkä niin selittämätön ollut - tuo pelko siis - koska muistan nähneeni dokumenttielokuvan leukemiaan sairastuneista lapsista. Joka tapauksessa, olin takuuvarma että myös minä sairastuisin tuohon kauheaan syöpään. En tietenkään uskaltanut kertoa tästä vanhemilleni tai muillekaan, vaan näyttelin onnellisen lapsen osaani varsin uskottavasti pelon kasvaessa lähes hallitsemattomaksi. No, kuten voitte arvata, ennustuksistani huolimatta en koskaan sairastunut leukemiaan enkä muuhunkaan vakavaan sairauteen, ja pelkoni hellitti ajan myötä ja lopulta unohtui kokonaan.

Aivan yhtä absurdi on tämänhetkinen lentopelkoni.

Muistan kuinka ensialkuun lentäminen oli jotenkin hohdokasta, jännittävää positiivisella tavalla. Sai ilmaisia juomia ja tunsi olevansa tärkeä tai ainakin olevansa seikkailun alussa. Sitten ajan myötä se muuttui arkipäiväiseksi, välttämättömäksi pahaksi siirtymisessä paikasta toiseen, jossa vielä joskus oli jäljellä entisaikojen hohdon rippeet. Kunnes jossain vaiheessa viime vuosien aikana, jostain käsittämättömästä syystä mielikuvitukseni alkoi mässäillä lento-onnettomuuksien yksityiskohdilla, kunnes lento-onnettomuus alkoi tuntua väistämättömältä kohtalon iskulta.

Järkevä minäni toki toppuuttelee etteivät nämä katastrofifantasiat saa mielestäni yliotetta, ja muutamilla hengitys- ja rentoutusharjoituksilla saan itseni rauhottumaan tarpeeksi astuakseni lentokoneeseen ja sietääkseni nousut ja laskut. Onnin kanssa asiat ovat toisaalta helpottuneet. Tuntuu että on oltava Aikuinen, ei voi antaa pelolle valtaa, koska pieni sen niin helposti vaistoaisi. Olenhan hänen ainoa turvansa. Toivon vaan että kuten tuo ammoinen syövänpelkonikin, tämäkin väistyisi takavasemmalle huomaamattomasti.

Totuushan on se, kuten kaikki tiedämme, että onnettomuus on aina sekuntien päässä. Oletpa sitten puistokävelyllä tai jäät kotiin loppuiäksi.
***
When I was about 8 or 9 years old I had an unexplained phobia: I was dead scared that I would be diagnosed with cancer, more specifically, leaucemia. Well, I suppose not so unexplained, because I remember having seen a documentary about children with leaucemia, and from then on I was paralysed with fear of catching that incurable (so I thought) disease. I never expressed my fear to anyone but just kept on playing my role of a happy child while the phobia grew almost intolerable in my immature mind. As you may guess, I was never diagnosed with any sort of cancer, or other illness, and as time went on, my phobia vanished or was forgotten as were so many other obsessions of my childhood.

As absurd as my fear of cancer, or even more so, is my current condition with fear of flying.

In the beginning, traveling on a plane was something glamorous, something exciting in positive sense. You know, they serve you free beverages and you feel like a cosmopolitan. As time went on, moving from one country to another, flying became someting rather boring, the unavoidable bad in the life of an expat, however alwats conserving a hint of the glamour of the early days. Then, a few years ago, for some reason I started regarding plane travel as a catastrophy waiting to happen. My imagination started fantasising with gory details of major plane crashes and how it would affect the lives of my loved-ones. Until the crash seemed inevitable.

This is where my sane self is trying to slow down the thought process, trying to stop these fantasies from taking over. And so far it has worked: with a little help of meditation and respiration exercises I am able to board a plane and bear the turbulence and the take offs and landings inside the flying metal cylinder without going cuckoo. And luckily enough, traveling with an infant does help: Bebecito so easily detects my distress that I do have to remind myself to be an Adult and take control of the situation. Or, rather, let go and enjoy the flight...

One only hopes that this phobia will disappear the same way as did my fear of leaucemia. After all, as we all know, the accident is always a few seconds away, whether you´re staying home for the rest of your life or going for a walk in the park.

tarpeetonta machoilua ja trooppista matkakuumetta - unnecessary machoism and tropical travel bug

Olen saanut luvan imettää. Onni on onnellisempi kuin aikoihin paluusta vanhaan päiväjärjestykseen. Voimme vihdoin ruveta suunnittelemaan Etelään lähtöä. Etelä tarkoittaa Bacalarin laguunia lähellä Chetumalia ja Belizen rajaa. Sinne on täältä Citystä kahden päivän automatka. Tai kahden tunnin lentomatka, jos niin haluaa.

Viimeksi kaksi vuotta sitten taitoimme tuon matkan autolla, ja minä olisin mielenkiinnolla tehnyt sen jälleen. Välille kun mahtuu tulivuoria ja merenrantaa ja autiomaata ja keidasmaisia palmumetsiä.... Señor Lopez vaan on sitä mieltä että Onni on liian pieni matkustamaan noin pitkään autossa, vaikka meillä olisi mahdollisuus tehdä lyhyempiä päivämatkoja ja katsella enemmän ympäristöä. Mutta kun ei.

Siispä kävimme ostamassa lentoliput minulle ja Onnille, ja señor Lopez ajaa autolla yksin. Turhaa rahanmenoa ja saastutusta sanon minä mutta tällä kertaa en mahtanut señor Lopezin sisäiselle macholle mitään. Hän lähtee matkaan tiistaina, me seuraamme perässä torstaina.
Sininen Laguuni Odottaa!

***
I finally have the permission to breastfeed again. Which means that we can at last start to plan the rest of our stay in this country - in other words, the trip to the South. South means Bacalar Laguna near Chetumal and Belize border. The journey from the City takes two days in a car, or two hours by plane if you like.

Two years ago we did the road trip, and I´d like to repeat the experience again this time. But Señor Lopez disagrees. Says that Bebecito is too small for such a long drive, even though we could take our time and stop as many times as we´d like. There´s plenty to see in between: volcanoes, desert, sea shore, ancient palm forests....

But a NO is a no, and I had to go purchase a plane ticket for myself and Bebecito, and let señor to drive all the way alone. Unnecessary pollution and waste of money I tell you but I´m unable to fight the secret macho that has been released in señor Lopez. He´ll start the voyage on Tuesday, Bebecito and myself follow on Thursday.
Blue Laguna Awaits!!