Tärkeily - The Importance of Self

Pari juttua itsensä liian vakavasti ottamisesta.
Ammoisina aikoina työkseni soittelin velallisten perään, saksalaisten lähinnä. Onneksi saksankielen taitoni oli rajallinen niin että loukkaukset jäivät usein ymmärtämättä, mutta eräs Frau Doktor Ursula jäi unohtumattomasti mieleen. Rouva ilmoitti yksikantaan ettei hänellä ollut aikomustakaan maksaa velkaansa lisäten että hän juuri sen vuoksi oli Tohtoriksi opiskellut ettei tarvitsisi kommunikoida minunlaisteni alempien olentojen kanssa. Mitenkäs se menikään, joka itsensä ylentää se alennetaan... no toinen samanlainen tuli vastaan tässä hiljattain...
Olemme jo tottuneet seinänaapurimme päivittäiseen Radio Classic Montreal -maratoniin, eikä tuon kanavan harmittomat pianokonsertit ja muu helposti sulava klassinen touhujamme häiritse, vaikka Madame Naapuri vääntääkin volyymin kymppiin.
Joskus kuitenkin liika on liikaa, esimerkiksi tässä yhtenä iltana. Onnin vihdoin nukahdettua kaaduin itse sänkyyn vähän kymmenen jälkeen, riemuiten etukäteen että luvassa olisi häiritsemätöntä unta ehkä jopa aamu-yhteen-kahteen. Mutta ei. Se mikä muualla asunnossa kuulosti taustamusiikilta, sängystä käsin tuntui kuin olisi siirtynyt konserttisaliin. Joskus ennen puolta yötä tartuin vihdoin puhelimeen ja väsymyksestä samealla äänellä sössötin asiani ranskaksi. Pas de probleme! D'accord, sanoi Madame Naapuri ja musiikki taukosi heti.
Uni tipotiessään mutta väsymys ei. Palasin sänkyyn ainoana tavoitteenani nauttia hiljaisuudesta ja ehkä jossain vaiheessa nukahtaa ennen kuin Onni taas heräisi.
Puolen tunnin kuluttua puhelin soi. Onni parkaisee. Señor Lopez vastaa. Madame Naapuri siellä. Ajatteli vaan mainita vaimonne käyttäytyi puhelimessa epäkohteliaasti. Että valittaa saa mutta kohteliaasti. Häntä kun pitäisi kutsua Madameksi eikä etunimi-sukunimi -yhdistelmällä jota minä moukkamaisuudessani olin käyttänyt. Kun nyt aikuisia ollaan, niin että kyllä naapureille tulisi vähän kohteliaampi olla. Ettei vaan nimeltä huudella, oi aikoja oi tapoja! Kiitos vinkistä, Madame, mutta olisihan tuo ehkä voinut odottaa aamuun.

***
Two stories about taking oneself too seriously. In the distant past I worked collecting debt, mainly from German companies. To my benefit my German was poor enough for me to ignore most of the insults, but there was one client that I still remember. Frau Doktor Ursula told me with her akzentfrei Deutsch that she had no intention to pay her debt adding that she hadn't studied all those years to end up having conversations with such low beings as myself. Well, I encountered another of the kind just recently.
We are quite used to the daily Radio Classic Montreal -marathon that we hear from our Madame Neighbour - anyhow, the harmless piano concertos and other easily digested classical don't really bother us much. Until the other night. I finally got Bebecito to sleep and I was ready to surrender to Morpheus at least for a couple of hours until the next wake-up call from him. No chance. Our bed is unfortunately against the wall we share with our Madame Neighbour and I felt as if sat in front row of a concert hall. At some point before midnight I dialed her number and asked Madame to turn it down, s'il vous plait! D'accord, d'accord, said the woman's voice and I was blessed with immediate silence. Merci!
Dead tired but Morpheus was gone, I returned to bed and just hoped to enjoy the silence as long as Bebecito would allow. Half hour later the phone rings. Bebecito wails. Señor Lopez takes the call. Madame Neighbour there. Just thought to mention that your wife, Monsieur, was very rude on the phone. It's OK to complain but one should do it politely.
It appears that instead of calling her Madame I had in my ignorance used the First Name-Last Name -combination that had pushed the lady's buttons. As we are all adults here, we shouldn't speak like children, explains Madame to perplexed Señor Lopez. Merci pour le tip, Madame, but couldn't it have waited until the morning?