Corner-free Environment - Nurkaton Ympäristö

I made a shocking discovery: our apartment has no corners.

Bebecito is approaching the Terrible Two's and the desperate parents are eager to set some limits, well, to the obvious: NO to digging garbage, NO to climbing the bookshelf, NO to playing with toilet water, NO to touching hot stove. The most used and efficient approach seems to be the Time Out method: when behaving badly the child is taken to a designated corner for the appropriate duration to his age (which in our case would be up to one minute). After the punishment the parent hugs the child showing that he still is loved and that it is not about himself but about his behaviour. Makes sense.

Happy that there is proven method I started with the discipline, but soon discovered that there are no corners to use in our place. How is this possible. Very simple. Like so many other Montrealers, we live in a flat designed after a train wagon. One room after another leading from the back balcony, through the rear car (Bebecito's room), through the dining car, the train toilet (well, at least this is not moving), sleeping car and finally to the saloon car and front balcony. Each room has a door in each end and if there is any space around it is sure to have been filled with furniture a long ago.

True, the Time Out method can obviously be used with another spot designated to the discipline (yet to be determined in this case), and who knows maybe growing up corner-free can be good to one's development.
***
Tein järkyttävän havainnon: kodissamme ei ole nurkkia.

Onni on lähestymässä uhmaikää ja epätoivoiset vanhemmat yrittävät laittaa rajoja: EI saa tonkia roskista, EI saa kiivetä kirjahyllyyn, EI saa lorkkia vessanpönttöä, EI saa koskea kuumaan uuniin. Siis ne tavalliset. Olen ymmärtänyt että ns. Time Out metodi olisi tehokas ja hyvin yleinen: Kun lapsi tekee jotain ei toivottua hänet viedään ennalta määrättyyn nurkkaan ajaksi joka on sovelias hänen iälleen (meidän tapauksessamme alle minuutiksi). Sen jälkeen halataan että hän tuntee itsensä vieläkin halutuksi ja ymmärtää että rangaistuksessa on kysymys käytöksen korjaamisesta eikä lapsessa itsessä ole vikaa. Kuulostaa yksinkertaiselta.

Ennen kuin pääsin alkua pitemmälle huomasin ettei meillä ole asiaan soveliasta nurkkaa. Miten se on mahdollista? Hyvin helposti: kuten niin monet muutkin montrealilaiset me asumme huoneistossa joka muistuttaa hyvin paljon junaa. Juna alkaa takaparvekkeelta. Sitten vuorossa perävaunu, siis Onnin huone, sen jälkeen hyvässä järjestyksessä ravintolavaunu, junan vessa, makuuvaunu ja lopuksi salonkivaunu ja etuparveke. Joka huoneessa on ovi kummassakin päässä ja se mitä on oven ympärillä (missä siis normaalisti sijaitsisivat nurkat) on jo aikaa sitten peitetty huonekaluilla.

Totta kyllä että Time Out metodia voi tietenkin käyttää ilman nurkkia, kunhan on määritelty sopiva paikka rangaistuksen täytäntöönpanoon - jota ei siis meillä vielä ole löydetty - ja kukapa tietää, ehkä lapsen kehitykselle on hyväksikin kasvaa nurkattomassa ympäristössä.

Minä täällä taas - It's me again!

Jätin työpaikkani. Tosi järkevää, näin laman kynnyksellä, mutta siihen ajoivat monet seikat. Virallinen syy irtisanoutumiseeni oli se ettei Onnilla ole päivähoitopaikkaa tällä hetkellä. Taustalla oli tietenkin vaikka mitä. Yksityiskohtiin sen enempää kajoamatta uni jonka näin irtisanoutumistani edeltävänä yönä kertonee asiasta jotain (tiedän kyllä että muiden ihmisten unet ovat tylsää luettavaa, mutta tämä on lyhyt):

Minulla on kaksi korillista hirmuisen isoja meheviä mansikoita. Ne ovat omenan kokoisia, kiiltäviä ja oikein kutsuvat haukkaamaan mehukasta lihaansa. Kumarrun korille valmiina valitsemaan noista herkullisista megamansikoista sen parhaimman. Sillä hetkellä huomaan että kaikki mansikat ovatkin sinisen homeen peitossa. Mitä siitä, ajattelen, pyyhin kädellä enimmät homeet pois ja haukkaan silti.

Töistä pois jäämisessä vain raha tuntuu olevan miinuspuoli. Plussaa on tietenkin lisääntynyt aika jonka voin viettää Onnin kanssa, neuloen, leipoen, ystävien kanssa tai blogia päivitellen... (Kuten varmaan arvasitte, viime aikojen blogi-hiljaisuus johtui siis juuri siitä että paha paha työpaikka veikin kaiken aikani).

***

I quit my job. Very clever at the dawn of the recession. However, I had many reasons, the most important of which is our daycare situation: Bebecito has no daycare for the next couple of months (long story, again). Obviously, there were other things in the background that pushed me towards the decision. I won't go to the dirty details here, but my dream of the day before my resigning perhaps gives some indication (I know how boring other people's dreams are, but this is a short one!):

I have two baskets full of huge juicy strawberries. The berries are shiny and size of an apple; I have an urge to take one of them in my hand and bite its juicy flesh. I reach over the basket and as I am about to choose the best one of them, I notice that all the strawberries are covered with blue mold. Who cares, I think, brush off the mold and take a bite anyway.

Having no job seems to have only one downside: money. The pros are obviously easier to list: more time to be with bebecito, to knit, bake, cook, be with friends, update my blog... (as you probably had guessed, the evil evil working life was the reason of the silence of my blogs for the last couple of months)

Mission Impossible

Return to home Montreal brings us to a mental and physical chaos; nostalgia and culture shock do not help the adaptation, nor does the fact that Bebecito had to start daycare almost before he could recover from the jet lag.

In all his eleven months our son has always been interested in going to new places and meeting people, dogs and other babies. In fact, he makes more friends than his parents. So, the introduction to the family daycare was just another fun place with a lot of toys, and other interesting kids. Until yesterday, his second full day. 40 minutes into the nap time I get a call from the daycare owner. Bebecito is keeping other kids awake with his screams. The reality had dawned to my baby: he's supposed SLEEP without MOTHER. Picking up the screaming little boy I wonder myself if he's already been traumatised for life.

The daycare owner tells me that we have until end of the week - two full days - to make him learn to nap quietly, or else... she'll point us to the door.

Panic. I have to start work Tuesday, Monday is Labour day, everything will be closed. We have 48 hours to do something that normally would take about 6 weeks. I feel uneasy to leave my child in a place where he is obviously not wanted. However, to get a spot in a daycare in Montreal, you need to apply 3 years in advance - that is, before you even think about getting pregnant. We considered ourselves lucky to get this temporary spot. If this falls through, we might have to welcome la Suegra/ la Abuelita for a few month visit, to take care of Bebecito. I send senor Lopez to the library to borrow every single self-help book that promises to solve your baby's sleep problem with miraculous results.
I can almost hear the theme tune from Mission Impossible....
***
Paluu kotiin Montrealiin tuo meidät keskelle kaaosta: Suomi-nostalgia ja taasen kulttuurishokki päällä ei auta sopeutumista arkeen. Onni aloitti hoitopaikassa melkein ennen kuin olimme kukaan selvinneet aikaerosta.
No, poika on aina ollut innostunut uusista paikoista ja ihmisistä, joten niin meni ensimmäinen viikko hoidossakin. Uusia leluja, uusia kavereita, kaikkea kivaa, eiliseen asti.

Eilen oli Onnin toinen kokonainen päivä, tai olisi pitänyt olla, mutta hoitotäti soittikin kohta puolenpäivän jälkeen vaatien hakemaan kirkuvan pojan pois. Onnille oli näköjään yksi asia selvinnyt: hoidossa pitäisi NUKKUA päiväunet, ILMAN ÄITIÄ. Ja sille protesti, niin ettei siinä kerhossa kukaan muukaan nukkunut. Kärrätessäni kirkuvaa lastani takaisin kotiin kävi mielessä että jokohan tälle on pahojakin traumoja tästä kokeilusta tullut. Kerhotäti antoi ukaasin että pojan on opittava nukkumaan päikkärit siivosti viikonloppuun mennessä, muuten saamme etsiä hoitopaikkaa muualta.

Paniikki. Meillä on siis kokonaista 2 päivää aikaa suoriutua sellaisesta mikä asiantuntijoiden mukaan vie jopa 6 viikkoa.... Minkäs teet, oma duuni alkaa ensi viikolla. Hoitopaikkoihin on täällä 3 vuoden jonot (mikä on tietysti täysin absurdia, pitäisi ilmoittautua jo ennen raskaaksituloa) joten muualta on turha paikkaa etsiä. Viime kädessä joudumme ehkä kutsumaan Anopin kylään muutamaksi kuukaudeksi lapsenlikaksi, mutta ennen sitä kaikki keinot on käytettävä. Siispä lähetin Senor Lopezin kirjastoon lainaamaan kaikki self-help oppaat jotka lupaavat ratkaista lapsen uniongelmat silmänräpäyksessä.
Saamme nähdä kuinka käy....

Obligation that turns into a surreal visit

End of April is approaching and so is the time to file the tax return. After a frantic mission of gathering invoices and receipts we made a trip across town to visit the Accountant. This was the first time I met this capable individual who had always saved hundreds of dollars for Señor Lopez. As far as my experience goes, accountants are dull-looking men who have thinning hair and wear corduroy trousers and cardigans with elbow patches, or women who in below-the-knee skirts and sensible shoes. The crazy laughter that bellowed from the open door should have been an indication that this Accountant didn't fit the stereotype.

As we entered the office in the basement and I was introduced to the lady behind the desk, I had a surreal feeling as if meeting a character in a book. She was dressed in a tent-like costume made of purple silky material and had a burned perm in her bleached yellow hair. Every finger carried a bulky golden ring and kilometres of costume jewelry was hanging around her neck. No time was wasted, the perplexed Bebecito was stolen from his carrier and brought up close to the painted mouth of the laughing woman, who was simultaneously getting down to business and snatching the T4-slips and other paperwork from our hands.

During our half-hour visit I got glimpses of her colourful past, present and future. For beginners a decent amount of name-dropping of the people she used to work with in the film industry, followed by the story of her meeting her imported husband on the Internet. Each sentence was followed by a thunderous laughter that seemed to fill the windowless room. She exclaimed with disbelief when I told her that I'm from Finland. No Way! "Johan!" She called upstairs, "Come meet your neighbour!" And before I know a surprised-looking Swede stood before me. An awkward moment when myself and the Scandinavian didn't really know what to do or say. Nice to meet you, we shook hands. Am I supposed to have brotherly feelings towards some stranger who married an eccentric acquaintance of mine, wondered my mind when Johan exited. But the Accountant had already left the subject.

"But really, deep inside, I am an artist", I heard her voice and suddenly a stack of paintings appeared in front of me. Señor Lopez and I admired them while she finished with our tax papers. To our luck, the drawings were quite interesting, so we could compliment her somewhat sincerely. Business done, we were escorted to the door and she promised to call when everything is ready, her laughter following us out to the sunny street.
***
Huhtikuu on lopuillaan ja se tarkoittaa veroilmoituksen jättämistä, meillä siis paniikinomaista papereiden järjestelyä ja kuittien etsimistä, kunnes kaikki lomakkeet on kasassa ja voimme suorittaa käynnin kirjanpitäjän luona. Tänä vuonna myös minä pääsin tapaamaan Senor Lopezin uskollisen kirjanpitäjän, joka tuntuu aina saavan lomakkeisiin palautuksia mätkyjen sijaan. Stereotyyppisessä mielessäni Kirjanpitäjä on vakosamettihousuihin ja villatakkiin pukeutunut mies jolla on otsalta harveneva hiuskuontalo ja metallisankaiset lasit, tai naispuolinen vastine pohkeeseen ulottuvassa tummansinisessä hameessa ja matalakorkoisissa avokkaissa. Kovaääninen nauru joka kantautui kellarikerroksessa sijaitsevasta toimistosta antoi ymmärtää että kyseessä oleva Kirjanpitäjä ei ehkä sopisi tuohon muottiin.

Tervehtiessäni kirjoituspöydän takana istuvaa naista minulla oli epätodellinen tunne että olisin tavannut kuvitteellisen romaanihenkilön. Hänellä oli yllään violetti telttamainen asu, kaulaa kiersi kilometrikaupalla rihkamakoruja ja jokaista sormea koristi suuri kultasormus. Keski-ikäisen naisen tukka vaikutti pieleen menneeltä peroksidi-permis-kokeilulta. Kirjanpitäjä ei hukannut aikaa ryöstäessään Onnin istuimestaan, samanaikaisesti napsien käsistämme verotukseen meneviä lomakkeitamme. Nainen heitteli ilmaan lukuja samalla kun valisti meitä omasta kirjavasta menneisyydestään. Alkajaisiksi, lista filmiteollisuuden kuuluisuuksista joiden kanssa Kirjanpitäjämme oli saanut ilon työskennellä, sitten kertomus rouvan maahantuodusta aviomiehestä, Internetin kautta, you know. Jyrähtelevä nauru saatteli jokaista lausetta täyttäen ikkunattoman huoneen.

Kun mainitsin että olen Suomesta, nainen kiljaisi epäuskoisena. "Johan!" hän huhuili yläkertaan, "Tulepa tapaamaan naapurisi!" Ennen kuin huomasinkaan, yllättyneen näköinen ruotsalaismies seisoi edessäni. Nolo hetki kun minä niin kuin tuo skandinaavikaan emme oikein tienneet miten päin olla. Hauska tavata, kättelimme. Olisikohan minun tunnettava jotain erityistä tuota svenssonia kohtaan, joka on sattunut naimaan erikoisen tuttavani, mieleni pohdiskelee. Mutta Kirjanpitäjä oli jo siirtynyt seuraavaan aiheeseen.

"Teen näitä kirjanpitotöitä, mutta sisimmässäni olen kyllä Taiteilija!" Yhtäkkiä edessäni oli pinkka maalauksia. Katselimme niitä Senor Lopezin kanssa, eivätkä ne ihan huonoja olleet, onneksi, joten voimme ihan hyvällä omalla tunnolla ylistää kuvia. Sitten, bisnekset hoidettu, ja meidät ohjattiin ovelle. Poistuimme aurinkoiselle kadulle naurunremakan soidessa korvissamme.

Home sweet Montreal - Kotona taas

Sorry! My feeble attempts to fill you in about our magical month at the Laguna fell through because our last days in Mexico were insanely busy and filled with unreliable internet connection. Sigh! Well, I took all kinds of notes - interesting or not - but the fact is that nothing much happened. I read, swam, knitted, ate well and Bebecito grew, smiled, laughed and ate well, and Senor Lopez got sick with mosquito bites, ate and drank well and rested. End of story.... or I might return to it on a better moment. With pics of course.

Now we are back in Montreal, and the place has magically transformed from a blizzard to bliss. Spring came early this year, despite the nearly 4 metres of snowfall this year. I felt a slight culture shock when we rode in the taxi from the airport to our abandoned home. No snow, but everything looks so colourless. Tidy, clean, quiet and grey. But it was good to sleep in our own bed, not to be woken up 5 am by the ringing of the garbage truck, or by the guy selling NARANJAS DULCES! with a megaphone. Or the countless dogs in the neighbourhood.

So, the Montrealers don't waste time revealing their winter-gray skin when the sun finally shines. Day or night, the student girls flash their pink (either burned in the sun or pink from the chilly air) legs in so short skirts that could be called belts, and their male counterparts no longer bother with jackets or anything long sleeved - sometimes not even with anything that covers the upper body. The beach volley courts in the park nearby have been duly adopted by enthusiastic players, appropriately for the game if not for the weather, all dressed in bikinis or swimming shorts showing off the trimmed abs. Bitch volley, I say.

Strangely this smooth transfer from Mexican sun to the Montreal summer made me somehow nostalgic. This year I was left without the rush and delirious happiness that I normally get on the first day when the temperature reaches 20, when the trees finally start to turn green and when the air seems to be incredibly thin and light, permeated with the damp perfume of spring. As it was already two months ago that I peeled off my winter woollies and got some colour on my skin as well as sunlight on my mind, I feel oddly normal on these beautiful, almost too warm spring days.
***
Anteeksi! Hyvät aikeeni kirjata kertomus Laguunilta kaikkien luettavaksi ja nähtäväksi jäi viimeisten Meksikon-päivien hirveän kiireen jalkoihin ja huono nettiyhteys lisäsi kapuloita rattaisiin, joten palaan ehkä sivuhuomautuksineni sekä kuvineni ehkä tuonnempana. Totuushan on että tarinat olivat eniten omassa päässäni - paljonhan emme tuona paratiisikuuna tehneet. Minä luin, neuloin, uin ja söin hyvin, Onni nautti olostaan, kasvoi kasvamistaan ja söi hänkin hyvin. Senor Lopez söi ja joi hyvin, kärsi vähän moskiittoallergiasta ja sai Sinuhe egyptiläisen (espanjankielisen version) hyvinkin puoliväliin.

Olemme siis palanneet kotiin Montrealiin. Paikka on taianomaisesti muuttunut valkoisten hankien jääkaupungista auringonpaahteiseksi asfalttiviidakoksi. Likaisia lumikasoja on vielä joillakin varjoisilla kulmilla mutta muuten ei kyllä uskoisi että talven aikana Montreal sai lähes neljä metriä lunta. Taksimatkalla lentokentältä kotiin tunsin melkein kulttuurishokin ensioireet. Kaupungin läpi ajaessamme paikka näytti uskomattoman värittömältä. Harmaa. Siisti. Hiljainen. Kaikkea mitä Mexico City ei missään nimessä ole. Mutta olipa ihana nukkua omassa sängyssä. Ilman että herää kukonlaulun aikaan appelsiini-miehen megafonilla vahvistettuun mainoshuuteluun taikka kulkukoiralauman räksytykseen.

Montrealilaiset eivät keväällä jahkaile, vaan paljastavat estoitta talvenharmaan nahkansa heti kun ensimmäiset auringonsäteet lämmittävät. Opiskelijatytöttöjen keskuudessa tuntuu olevan meneillään kilpailu lyhyimmästä hameesta - joistakin vaatekappaleista on vaikea mennä sanomaan onko kyseessä hame vai vyö. Läheisessä puistossa rantaleijonat ja -leijonattaret ovat jo valloittaneet rantalentis-kentät, palloillen bikineissä ja uimasortseissa niin ettei vatsojen pyykkilaudoista jää mitään arvailujen varaan.

Itse olen yleensä tähän aikaan vuodesta kuin pellolle päässyt vasikka, huumaantunut kevään tuoksusta, lämmöstä ja auringosta etten malta tehdä mitään muuta kuin hengata puistossa. Tänä vuonna, huomaan haikeana, tuo kevään päättömyys tuntuu uupuvan olotilastani. Olen jo keskikesän tuolla puolen, riisuin villahousut jo pari kuukautta sitten ja sain talvenkalpeuden tilalle terveen värin ja aurinkoisen mielen.

Keskusteluharjoituksia ranskaksi - Conversation exercises in French

Perjantai-iltana illastimme ystäviemme Syntyperäisten Quebecläisten kanssa. Señor Lopez pani parastaan ja valmisti meille Cochinitaa, Quesadilloja Cuitlacoche-sienten kanssa, Guacamolea ja Paistettuja Papuja.... mmmmm Niitä sitten huuhdottiin alas oluella ja viinillä ja tequilalla - imettävä äiti tietysti pysyi vesilinjalla.

Tequilapullon vajetessa keskustelu ajautui yhä polittisemmaksi, mikä on väistämätöntä quebecläisten kanssa tarinoidessa. Ikuisuusteemana Quebecin itsenäisyys ja ranskankielen asema Kanadassa ja maahanmuuttajat. Quebecläisillä on jatkuva identiteettikriisi, he muistelevat yhä katkeruudella asioita jotka tapahtuivat sukupolvia sitten ja syyttävät yhteiskunnan epäkohdista englantilaisia tai Kanadan englanninkielistä enemmistöä, mikä voi olla tottakin, mutta historioita on niin monta kuin on kertojiakin. Heidän näkemyksensä historiasta sitten vaikuttaa heidän nihkeään suhtautumiseensa maahanmuuttajiin. Maahanmuuttajat kun niin mielellään omaksuvat englanninkielen ranskan sijasta ja pitävät sitten omat tapansa ja kielensä tänne muuttaessaan. Mielenkiintoista oli selvinpäin seurata miten vieraamme suorasukaisesti ilmaisivat näitä asioita iloliemen irrottaessa kielenkantoja, täällä kahden maahanmuuttajan läsnäollessa.

Eivät he mitään ulkomaalaisvihaajia ole, kaikkea muuta, mutta liikuttavasti huolissaan oman kulttuurinsa tulevaisuudessa. Ja kyllähän minä sen ymmärrän, samoin kai tuntisin itsekin jos Suomi ei oliskaan saanu itsenäisyyttä Neuvostoliitosta. Tai, herra paratkoon, olisi vielä osa Ruotsia!

Vastaavanlaisen keskustelun olen kuullut ja käynyt lukemattomia kertoja näiden kahden ja puolen vuoden aikana, alkoholilla avustettuna ja selvin päin. Nyt oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun se kolahti jotenkin henkilökohtaisesti. Tajusin olevani Maahanmuuttaja. Immigrantti.

Aikaisemmin olin aina ekspatriootti, ulkosuomalainen, suomalainen joka asuu ulkomailla. Mutta nyt minulla on poika joka - vaikka kuinka olisi Suomenkin kansalainen - ei ole samalla tavalla suomalainen kuin minä. Kenties tulevaisuudessa hän käy tuon saman keskustelun, quebecläisenä. Kenties hänen kulttuuriseen identiteettiinsä kuuluu enemmän Cabane à sucre kuin sauna tai tacot. Ja kenties hän tulevaisuudessa ilmaisee itseänsä parhaiten ranskaksi. Ajatus sai minut surulliseksi, haikeaksi, hetken ajan. Sitten päätin että ehkä ne asiat jotka rikastuttavat hänen elämäänsä merkitsevät enemmän kuin nuo jotka ehkä ovat poissa hänen suomalaisesta tai meksikolaisesta identiteetistään.

Kansalaisuus - onko sillä todellakaan loppujen lopuksi väliä? Kysytäänpä quebecläisiltä ;-)

***
Friday night we had a dinner with friends, Pure Laine Quebecois. Señor Lopez became chef Lopez and we enjoyed Cochinita Pibil, Quesadillas con Cuitlacoche, Guacamole and Refried Beans. Mmmmmmm.... and washed it down with cerveza, wine and tequila, except that the breastfeeding mother had to stick to water.

As the night went on and the tequila went down, the conversation turned into politics, as is inevitable when talking with the quebecors. The never-ending debate about the independence of Quebec, la langue Français in Canada, the immigration. The poor quebecors suffer from acute identity crisis, recalling with bitterness events that happened generations ago, holding the English or the Anglophones responsible for anything that is wrong in the society. Which may be true, but history is a subjective matter. However, the way the see history affects how they regard the immigrants. As immigrants have a tendency to become anglophones instead of francophones, and to keep their customs and languages.

With great interest I observed how the two natives expressed their opinions rather directly with a little help of their friend le petit mexicain and his tequila. And let me remind you, we're not dealing with any xenophobes here but very open minded and well-educated people, just touchingly worried about the future of their culture, language and nation without independence. And I do understand it. I suppose I would feel the same if Finland wouldn't have gained independence from the Soviet. Or, god forbid, would still be part of Sweden.

Anyhow. I've had this conversation countless of times in the past two and half years, sober and drunk, with friends, colleagues, teachers and strangers. However, this was the first time it had an emotional impact on me. I realised it, finally: I am an immigrant, moi.

Before, I was expatriot, I was a Finn who lived abroad, a cosmopolitan, whatever but immigrant. But now, I have a son who is Canadian before Finnish or Mexican. Perhaps in future he will have the same debate, but as quebecor. Perhaps in future he identifies himself more with a cabane à sucre than sauna or tacos. Perhaps he will rather express himself in French than any other language. It made me sad, as if I had already lost something. Then I decided to look at it this way: maybe the things that are enriching his life because of my immigration are greater than the things lost in his Finnish or Mexican identity.

Nationality, what does it matter in the end? Let's ask some quebecors.... ;-)

Ô Canada!

Tästä päivästä lähtien allekirjoittanut on tämän perheen ainoa ei-kanadalainen.
Señor Lopez kävi tänään vannomassa uskollisuutta kuningattarelle ja hänen seuraajilleen noin parinsadan muun "uuden kanadalaisen" kanssa. Pettymykseksemme Elisabet ei ollutkaan paikalla vaan seremonian suoritti tuomaritar, joka kehotti kaikkia valanvannojia ottamaan valan tosissaan. Muistutus siitä että siirtomaassa ollaan ja itsenäisyys on varsin suhteellinen käsite. Ellen aivan väärässä ole, kuningattarelle uskollisuuden vannominen taitaa olla vapaaehtoista saarivaltakunnassa. Täällä se on pakko jos halajaa kanadalaiseksi. Miettikää sitä.

Kanada! Turvallinen, kylmä, tylsä ja rikas maa, tapasin aina ennen ajatella, sellainen paikka josta kuulee vaan positiivisia asioita mutta jonne ei milloinkaan tulisi mieleen edes matkustaa. Vähän niinkuin Ruotsi.

Ja ihan kuin aksenttina o:n päällä, poistuimme seremoniasta talven neljänteen lumimyrskyyn.

***
From today on, I am the only non-Canadian in this family. Señor Lopez swore allegiance to the queen and her successors today in a ceremony with other two hundred 'new Canadians' (from 31 different countries). To our utter disappointment Liz didn't show up. The ceremony was conducted by a judge who urged all those taking the oath to do it seriously. A reminder that we truly are in a colony and that independence can be relative. If I'm not totally wrong (correct me) in the UK itself, the candidates can choose whether to pledge or not in the same situation. Here it's a must if you want to be a citizen. Think about it in its absurdity.

O Canada! The land so rich but cold, safe but dull. That's how I used to think. A place about which you always heard only good things, but where you'd never want to travel to. A little bit like Sweden. (Ursäkta mig..)

And as sugar on top, as we left the premises, the 4th snow storm of this winter was just beginning...

Santé!

Huvittelimme eilen katsomalla Michael Mooren uusimman dokkarin Sicko. En erityisemmin välitä tyypin tyylistä mutta tuo leffa sai kyllä surulliseksi. Ja onnelliseksi siitä että asumme sentään maassa jossa on yleinen maksuton terveydenhuolto. Tarkemmin ajatellen se taitaa olla kyllä yksi tärkeimmistä kriteereistä joilla valitsen asuinpaikkani olipa se sitten millä mantereella tahansa.

Siis - lyhyt selonteko heille jotka eivät vielä ole kyseistä pätkää katsoneet - leffa käsittelee yhdysvaltalaista vakuutuksin toimivaa terveydenhuoltoa jonka pitäisi toimia niin että sinulla on vakuutus joka korvaa terveyden- ja sairaanhoitokulut. Mutta eipä korvaakaan.

Tämä ei muuten ole mitään satunnaista taikka huhupuhetta. Samoin kävi hyvälle ystävälleni, kanadalaiselle joka oli vuosikausia asunut jenkeissä. Joutui jättämään hyvän työpaikkansa ja palaamaan tänne kotikonnuilleen koska vakuutus ei korvannut hänen tarvitsemaansa leikkausta. No, paluumuuttaja sai leikkauksensa täällä ilmaiseksi ja minä sain ystävän.

Terveydestä puheenollen. Onni sai tänään toisen rokotuksensa. Meillä on vara valita:

1. Rokotukset voi käydä ottamassa omalla lääkärillä ja maksaa noin 150 taalaa (tavallinen lääkärikäynti ei siis maksa mutta rokottaminen kyllä).
2. Ne voi myös käydä ottamassa terveyskeskuksessa, ilmaiseksi.
   
3. Tai vanhemmilla on vapaus jättää pienokaisensa rokottamatta jos niin haluavat.

Me valitsimme tuon vaihtoehto numero kakkosen, kuten arvata voi.

Tulossa huomenna: audienssi kuningattaren kanssa...

***
We watched yesterday Michael Moore's newest doc Sicko. I'm not the biggest fan of the guy but I have to say this film made me very sad. And happy at the same time, to be living in a country with a free universal health care. Thinking about it, that is my number one criteria when choosing a country to live.

For those who haven't seen the movie yet, it's about the health care system in the States, which is supposed to work so that you have an insurance which pays for your health care. Only that it doesn't seem to always pay.
To give more credibility to the movie, I have a friend, a Canadian who had lived south the border for years, and had to leave her well-paid job and return to Canada because her insurance wouldn't cover the operation she needed. Well, she got her operation, free, in Canada, and I got a friend!

Talking about the health care. Onni received his second vaccine today. The parents are given some options here:

1. Get the vaccine from the family doctor or paediatrician, costs about $150 per shot (going to the doctor is free but you have to pay for vaccines)
2. Get the vaccine at the health care centre. Same cocktail, free of charge.
   
3. Not to have your child vaccinated.

We opted for number two as you might have guessed.

Coming up tomorrow: An audience with the queen... keep posted.

Kielipuolen päiväkirja - Language jam

Blogi on vielä vähän karvalakki-malli mutta koittakaa kestää - kohta täällä nähdään kuvia ja muuta kivaa.

Huomasin myös tuota edellistä postausta lukiessani että kylläpä on äidinkieli rapissut käytön puutteessa. Ja tuo englanti ontuu samalla lailla. Mutta eiköhän ne molemmat näillä kirjoitusharjoituksilla parane. Toivotaan.

Sepä se on tätä polyglotin (onko tuo sana edes olemassa suomenkielessä??) elämää. Nyt sitä lepertelee lapselle päivät pitkät suomea. Señor Lopezin kanssa kanssakäyminen on tietysti sitä rakkauven kieltä sekä aikamoista sekamelskaa kun molemmat käyttävät sanoja siitä kielestä mikä ensimmäisenä tulee mieleen. Pääasiassa yritetään kyllä englanniksi kommunikoida mutta puhekuplissa vilisee aikatavalla espanjaa ja ranskaa tai jotain niistä lainattuja väännöksiä. Miten se onkin että koska señor Lopezin kanssa aloitimme suhteen englanninkielellä (tietenkin sen rakkauvenkielen lisäksi) niin on niin vaikeaa vaihtaa kieltä tässä vaiheessa.

***

My blog is still a bit of a tabula rasa but try to hang in there - I promise there will be more interesting stuff coming along... pictures etc.

Reading through the previous post I noticed how my mother tongue along with the second best (King's English) has deteriorated in the lack of use. These writing exercises will do some good. We hope.

That seems to be the downside of this life of a polyglot (that is an English word, right?). Right now I spend days on speaking baby-Finnish to Onni. With señor Lopez the common language is of course the language of love, and apart from that our speech bubbles are filled with sentences containing words borrowed from Spanish and French, sometimes even from Finnish, even though attempting to use English between us (just because it is the first language we ever used together - after the language of love that is - so it seems to be the easiest one to stick with).

Winter promotes creativity

-20 outdoors, +30 indoors. You have 2 choices:

1. Think of a menu for the day. Go shopping for the groceries:
Dress up in full winter gear (yeah, long johns and all the works!). Start sweating.
Take the pushchair down from third floor.
Hear Onni cry and run back to the apartment. Sweat more.
Change the nappy. Dress the baby in layers of woollies and a snowsuit.
Crying Onni on one arm lock the apartment making sure that you also have a woolly hat and mittens, because there's no way back.
Then negotiate the pram through two doors and a couple of steps on to the street.
Push the pram in 20 cm of snow to the store. Feel the northerly wind on your sweaty back.
Returning home make the same maneuver reversed.
When you have finally got yourself and the baby out of the winter gear, notice that the one of the ingredients that you just bought is already moldy. Swear.

2. Or you can also do as follows:
Spend the day in pajamas or in bikini or something else suitable for the heatwave indoors.
In the afternoon, check what you can find in the half empty kitchen cupboards.
Create an exotic dish of the available ingredients.
Lucky me that Señor Lopez considers something like fried potatoes with chick peas exotic!!
And it was good, too!

Well, this really makes me miss my mum's self-sufficient kitchen where the home-grown vegetables and home-baked bread could be found all year round.

Talvi: luovuutta vai luovutusta

Ulkona -20 C, sisällä +30. Kaksi vaihtoehtoa:

1. Päätä päivän ruokalista. Lähde kauppaan.
Ajoita kauppareissu niin että lähtö tapahtuu kun Onni on sopivan väsynyt.
Pue itsellesi talvivaatteet, pitkistä kalsareista ja villapaidasta alkaen. Ala hikoilla.
Vaihda Onnin vaippa. Jätä vauva yksin asuntoon ja käy salamana raahaamassa rattaat kolmannesta kerroksesta ala-aulaan.
Tunne hikipisaroiden noro valumassa selkää alas.
Onnin itkun kirittämänä juokse takaisin ylös.
Pue Onni puuvilla-, villa- ja toppavaatteisiin.
Lukitse asunto parkuva Onni toisessa kainalossa ja varmistu että olet muistanut ottaa itsellesi myös pipon ja lapaset sillä paluuta ei ole.
Kun olet saanut vauvan rattaisiin, keinottele rattaat kahden sisäänpäin avautuvan oven ja muutaman portaan kautta kadulle.
Puske rattaita auraamattomalla jalkakäytävällä kauppaan.
Tunne pohjoistuulen jäädyttävän hikinoron selässäsi.
Palaa täysi kauppakassi olkapäälläsi sillä sehän ei tietenkään mahdu rattaiden onnettoman ahtaaseen alakoriin. Sisääntulossa suorita päinvastainen marssijärjestys.
Kun olet jälleen saanut itsesi ja vauvan sisävaatteisiin, huomaa että reseptiin tarvittava ostamasi elintarvike on jo valmiiksi homeessa. Kiristele hampaita.


2. Tai voit myös toimia näin:
Vietä koko päivä pyjamassa, bikineissä tai muissa asunnon hellelukemiin sopivissa vetimissä. Iltapäivällä tee inventaario mitä löytyy puolityhjistä ruokakaapeista.
Päästä luovuus valloilleen ja loihdi päivälliseksi eksoottisia yllätysmakuja.
Onneksi eksoottisuus on niin suhteellinen asia, että esimerkiksi kik-herneillä höystetty pyttipannu saa señor Lopezilta eksoottisuusleiman.

Täytyy sanoa että tuleepa ikävä äitin omavaraistaloutta. Siellä löytyi kellarista juurekset ja pakastimesta marjat puhumattakaan itsetehdystä ruisleivästä!!