Senor Lopezin työkaveri oli jostain syystä käärmeissään norjalaisille, käytti työpäivän uhoamiseen miten ärsyttäviä nuo itseriittoiset ja sisäsiittoiset skandinaavit (kaikkine naapureineen) ovatkaan, silliltä haisevat ja valaanrasvalta, huipputeknologiayhteiskunnassaan vaan elävät ja huonoa heviä kuuntelevat. Jja kuitenkin ovat olevinaan parempia kuin kaikki muut. Mitä mainitsemisen arvoista norjalaiset ovat muka koskaan ihmiskunnalle tuoneet että se jotenkin oikeuttaisi heidän omahyväisyytensä. Taikka ruotsalaisetkaan. Tai suomalaiset.

Myönnettäköön että herralla oli ehkä puheessaan pointti. Mutta voisin minäkin kysyä että mikähän on Kanadan lahja ihmiskunnalle. Vastaukseksi ei sitten riitä Crocsit tai Bryan Adams.



Senor Lopez's Canadian (or Quebecker) colleague had something against the Norwegians and he decided to spend the day complaining how annoyingly self sufficient those Scandinavians are, and on what merit - they smell like fish and are all cousins to each other, and still they are stuck up in their hi-tech societies listening to bad heavy metal and thinking they are better than the rest. And is there anything worth mentioning the Scandinavians have ever brought for the humanity...

OK. Maybe Monsieur Canadien had a point. At least about the cousins. But on the other hand, what gifts for humanity have ever come out of Canada, I may inquire. And I do not accept Crocs or Bryan Adams as an answer.

(For those who wish to know what are Finland's gifts for humanity are the three S's of course: Sauna, Santa and SMS)

Tärkeily - The Importance of Self

Pari juttua itsensä liian vakavasti ottamisesta.
Ammoisina aikoina työkseni soittelin velallisten perään, saksalaisten lähinnä. Onneksi saksankielen taitoni oli rajallinen niin että loukkaukset jäivät usein ymmärtämättä, mutta eräs Frau Doktor Ursula jäi unohtumattomasti mieleen. Rouva ilmoitti yksikantaan ettei hänellä ollut aikomustakaan maksaa velkaansa lisäten että hän juuri sen vuoksi oli Tohtoriksi opiskellut ettei tarvitsisi kommunikoida minunlaisteni alempien olentojen kanssa. Mitenkäs se menikään, joka itsensä ylentää se alennetaan... no toinen samanlainen tuli vastaan tässä hiljattain...
Olemme jo tottuneet seinänaapurimme päivittäiseen Radio Classic Montreal -maratoniin, eikä tuon kanavan harmittomat pianokonsertit ja muu helposti sulava klassinen touhujamme häiritse, vaikka Madame Naapuri vääntääkin volyymin kymppiin.
Joskus kuitenkin liika on liikaa, esimerkiksi tässä yhtenä iltana. Onnin vihdoin nukahdettua kaaduin itse sänkyyn vähän kymmenen jälkeen, riemuiten etukäteen että luvassa olisi häiritsemätöntä unta ehkä jopa aamu-yhteen-kahteen. Mutta ei. Se mikä muualla asunnossa kuulosti taustamusiikilta, sängystä käsin tuntui kuin olisi siirtynyt konserttisaliin. Joskus ennen puolta yötä tartuin vihdoin puhelimeen ja väsymyksestä samealla äänellä sössötin asiani ranskaksi. Pas de probleme! D'accord, sanoi Madame Naapuri ja musiikki taukosi heti.
Uni tipotiessään mutta väsymys ei. Palasin sänkyyn ainoana tavoitteenani nauttia hiljaisuudesta ja ehkä jossain vaiheessa nukahtaa ennen kuin Onni taas heräisi.
Puolen tunnin kuluttua puhelin soi. Onni parkaisee. Señor Lopez vastaa. Madame Naapuri siellä. Ajatteli vaan mainita vaimonne käyttäytyi puhelimessa epäkohteliaasti. Että valittaa saa mutta kohteliaasti. Häntä kun pitäisi kutsua Madameksi eikä etunimi-sukunimi -yhdistelmällä jota minä moukkamaisuudessani olin käyttänyt. Kun nyt aikuisia ollaan, niin että kyllä naapureille tulisi vähän kohteliaampi olla. Ettei vaan nimeltä huudella, oi aikoja oi tapoja! Kiitos vinkistä, Madame, mutta olisihan tuo ehkä voinut odottaa aamuun.

***
Two stories about taking oneself too seriously. In the distant past I worked collecting debt, mainly from German companies. To my benefit my German was poor enough for me to ignore most of the insults, but there was one client that I still remember. Frau Doktor Ursula told me with her akzentfrei Deutsch that she had no intention to pay her debt adding that she hadn't studied all those years to end up having conversations with such low beings as myself. Well, I encountered another of the kind just recently.
We are quite used to the daily Radio Classic Montreal -marathon that we hear from our Madame Neighbour - anyhow, the harmless piano concertos and other easily digested classical don't really bother us much. Until the other night. I finally got Bebecito to sleep and I was ready to surrender to Morpheus at least for a couple of hours until the next wake-up call from him. No chance. Our bed is unfortunately against the wall we share with our Madame Neighbour and I felt as if sat in front row of a concert hall. At some point before midnight I dialed her number and asked Madame to turn it down, s'il vous plait! D'accord, d'accord, said the woman's voice and I was blessed with immediate silence. Merci!
Dead tired but Morpheus was gone, I returned to bed and just hoped to enjoy the silence as long as Bebecito would allow. Half hour later the phone rings. Bebecito wails. Señor Lopez takes the call. Madame Neighbour there. Just thought to mention that your wife, Monsieur, was very rude on the phone. It's OK to complain but one should do it politely.
It appears that instead of calling her Madame I had in my ignorance used the First Name-Last Name -combination that had pushed the lady's buttons. As we are all adults here, we shouldn't speak like children, explains Madame to perplexed Señor Lopez. Merci pour le tip, Madame, but couldn't it have waited until the morning?

Obligation that turns into a surreal visit

End of April is approaching and so is the time to file the tax return. After a frantic mission of gathering invoices and receipts we made a trip across town to visit the Accountant. This was the first time I met this capable individual who had always saved hundreds of dollars for Señor Lopez. As far as my experience goes, accountants are dull-looking men who have thinning hair and wear corduroy trousers and cardigans with elbow patches, or women who in below-the-knee skirts and sensible shoes. The crazy laughter that bellowed from the open door should have been an indication that this Accountant didn't fit the stereotype.

As we entered the office in the basement and I was introduced to the lady behind the desk, I had a surreal feeling as if meeting a character in a book. She was dressed in a tent-like costume made of purple silky material and had a burned perm in her bleached yellow hair. Every finger carried a bulky golden ring and kilometres of costume jewelry was hanging around her neck. No time was wasted, the perplexed Bebecito was stolen from his carrier and brought up close to the painted mouth of the laughing woman, who was simultaneously getting down to business and snatching the T4-slips and other paperwork from our hands.

During our half-hour visit I got glimpses of her colourful past, present and future. For beginners a decent amount of name-dropping of the people she used to work with in the film industry, followed by the story of her meeting her imported husband on the Internet. Each sentence was followed by a thunderous laughter that seemed to fill the windowless room. She exclaimed with disbelief when I told her that I'm from Finland. No Way! "Johan!" She called upstairs, "Come meet your neighbour!" And before I know a surprised-looking Swede stood before me. An awkward moment when myself and the Scandinavian didn't really know what to do or say. Nice to meet you, we shook hands. Am I supposed to have brotherly feelings towards some stranger who married an eccentric acquaintance of mine, wondered my mind when Johan exited. But the Accountant had already left the subject.

"But really, deep inside, I am an artist", I heard her voice and suddenly a stack of paintings appeared in front of me. Señor Lopez and I admired them while she finished with our tax papers. To our luck, the drawings were quite interesting, so we could compliment her somewhat sincerely. Business done, we were escorted to the door and she promised to call when everything is ready, her laughter following us out to the sunny street.
***
Huhtikuu on lopuillaan ja se tarkoittaa veroilmoituksen jättämistä, meillä siis paniikinomaista papereiden järjestelyä ja kuittien etsimistä, kunnes kaikki lomakkeet on kasassa ja voimme suorittaa käynnin kirjanpitäjän luona. Tänä vuonna myös minä pääsin tapaamaan Senor Lopezin uskollisen kirjanpitäjän, joka tuntuu aina saavan lomakkeisiin palautuksia mätkyjen sijaan. Stereotyyppisessä mielessäni Kirjanpitäjä on vakosamettihousuihin ja villatakkiin pukeutunut mies jolla on otsalta harveneva hiuskuontalo ja metallisankaiset lasit, tai naispuolinen vastine pohkeeseen ulottuvassa tummansinisessä hameessa ja matalakorkoisissa avokkaissa. Kovaääninen nauru joka kantautui kellarikerroksessa sijaitsevasta toimistosta antoi ymmärtää että kyseessä oleva Kirjanpitäjä ei ehkä sopisi tuohon muottiin.

Tervehtiessäni kirjoituspöydän takana istuvaa naista minulla oli epätodellinen tunne että olisin tavannut kuvitteellisen romaanihenkilön. Hänellä oli yllään violetti telttamainen asu, kaulaa kiersi kilometrikaupalla rihkamakoruja ja jokaista sormea koristi suuri kultasormus. Keski-ikäisen naisen tukka vaikutti pieleen menneeltä peroksidi-permis-kokeilulta. Kirjanpitäjä ei hukannut aikaa ryöstäessään Onnin istuimestaan, samanaikaisesti napsien käsistämme verotukseen meneviä lomakkeitamme. Nainen heitteli ilmaan lukuja samalla kun valisti meitä omasta kirjavasta menneisyydestään. Alkajaisiksi, lista filmiteollisuuden kuuluisuuksista joiden kanssa Kirjanpitäjämme oli saanut ilon työskennellä, sitten kertomus rouvan maahantuodusta aviomiehestä, Internetin kautta, you know. Jyrähtelevä nauru saatteli jokaista lausetta täyttäen ikkunattoman huoneen.

Kun mainitsin että olen Suomesta, nainen kiljaisi epäuskoisena. "Johan!" hän huhuili yläkertaan, "Tulepa tapaamaan naapurisi!" Ennen kuin huomasinkaan, yllättyneen näköinen ruotsalaismies seisoi edessäni. Nolo hetki kun minä niin kuin tuo skandinaavikaan emme oikein tienneet miten päin olla. Hauska tavata, kättelimme. Olisikohan minun tunnettava jotain erityistä tuota svenssonia kohtaan, joka on sattunut naimaan erikoisen tuttavani, mieleni pohdiskelee. Mutta Kirjanpitäjä oli jo siirtynyt seuraavaan aiheeseen.

"Teen näitä kirjanpitotöitä, mutta sisimmässäni olen kyllä Taiteilija!" Yhtäkkiä edessäni oli pinkka maalauksia. Katselimme niitä Senor Lopezin kanssa, eivätkä ne ihan huonoja olleet, onneksi, joten voimme ihan hyvällä omalla tunnolla ylistää kuvia. Sitten, bisnekset hoidettu, ja meidät ohjattiin ovelle. Poistuimme aurinkoiselle kadulle naurunremakan soidessa korvissamme.