Senor Lopezin työkaveri oli jostain syystä käärmeissään norjalaisille, käytti työpäivän uhoamiseen miten ärsyttäviä nuo itseriittoiset ja sisäsiittoiset skandinaavit (kaikkine naapureineen) ovatkaan, silliltä haisevat ja valaanrasvalta, huipputeknologiayhteiskunnassaan vaan elävät ja huonoa heviä kuuntelevat. Jja kuitenkin ovat olevinaan parempia kuin kaikki muut. Mitä mainitsemisen arvoista norjalaiset ovat muka koskaan ihmiskunnalle tuoneet että se jotenkin oikeuttaisi heidän omahyväisyytensä. Taikka ruotsalaisetkaan. Tai suomalaiset.

Myönnettäköön että herralla oli ehkä puheessaan pointti. Mutta voisin minäkin kysyä että mikähän on Kanadan lahja ihmiskunnalle. Vastaukseksi ei sitten riitä Crocsit tai Bryan Adams.



Senor Lopez's Canadian (or Quebecker) colleague had something against the Norwegians and he decided to spend the day complaining how annoyingly self sufficient those Scandinavians are, and on what merit - they smell like fish and are all cousins to each other, and still they are stuck up in their hi-tech societies listening to bad heavy metal and thinking they are better than the rest. And is there anything worth mentioning the Scandinavians have ever brought for the humanity...

OK. Maybe Monsieur Canadien had a point. At least about the cousins. But on the other hand, what gifts for humanity have ever come out of Canada, I may inquire. And I do not accept Crocs or Bryan Adams as an answer.

(For those who wish to know what are Finland's gifts for humanity are the three S's of course: Sauna, Santa and SMS)

Kevätpäivä - Spring Day

Tänään tunsi että kevät tosiaan on ihan kohta tulossa : ainakin + 15 C auringossa, kadut tulvillaan opiskelijoita vihreissä teepaidoissa kanniskellen olutlaatikoita Pyhän Patrickin kunniaksi. Kaksi asiaa pysäytti tänään päiväkävelyllä. (Kumpikaan ei liity Pyhään Patrickiin eikä opiskelijoihin)

1. Kävin valokuvausliikkeessä aikeenani ostaa kuvia (vai filmiksikö sitä sanotaan) Polaroid-kameraani. Kaupan setä kertoi että on lafka mennyt nurin eikä polaroideja taikka filmejä valmisteta enää. Jo vuosi sitten tapahtui tämä kuulemma. Eihän se tietysti ihme ole näinä digikameroitten aikoina. Mutta onhan vanha kunnon polaroid ihan eri juttu! Nyyh! Onko nykyaika ajanut ohitseni?

2. Sain itseni itse teossa kiinni. Ajelin rattaita tyynenrauhallisesti eikä askel hidastunut lainkaan vaikka silmänurkastani huomasin ovisyvennyksessä liikkumattomana retkottavan äijän. Ei siis sellainen koditon joka on asettunut taloksi makuupusseineen, koirineen ja kamaa pursuvine ostoskärryineen. Tämä veikko näytti siltä että oli pudonnut kesken retken. Askelsin seuraaviin liikennevaloihin vilkuillen samalla taakseni jos vaikka joku muu pysähtyisi tarkistamaan pihiseekö äijässä vielä henki. Tarkkailun tulos: kenenkään käytös ei poikennut omastani. Omatunto soimaten tein u-käännöksen samalla miettien puhuttelisinko herraa ranskaksi vaiko englanniksi. Kielen valinta jäi tekemättä - laitapuolen kulkijassa näkyi jo elon merkkejä saapuessani paikalle eikä apuani näyttänyt kaivattavan. Kaikesta huolimatta en voi olla ajattelematta että olenpa minäkin paatunut kun voin jättää toisen ihmispolon katuojaan, jopa kuolemaan, silmää räpäyttämättä. Kun asiahan ei minulle kuulu. Hyvä mieli tuli siitä että tulin sentään toisiin ajatuksiin ja kävin tsekkaamassa äijän kunnon.
***
Today was a real spring day: at least +15 C in sun, streets full of students wearing green tees, carrying packs of beer in honour of St. Patrick. Two very different things happened during my walk around the block (that have nothing to do with students, spring or St.Patrick) and made me think.

1. I wanted to buy Polaroid pictures (or is it film they call them). The guy in the shop told me that the company went bust already a year ago, and they don't make them anymore. Which is kind of logical taken the digital images' revolution. But thinking that all those millions of functional Polaroid cameras are now garbage because no one provides the film... end of an era. The good old Polaroid is still something else.

2. I caught myself in action. I was happily pushing the stroller down my street and without missing a step I passed a homeless (presumably), motionless, lying on the floor in an entryway. Not like the ones who make a shop entrance their home with their sleeping bags and dogs and shopping carts. This one looked like he had stopped on his tracks and just fallen where he happened to be. I carried on until the next traffic lights, peering over my shoulder checking if any of my fellow pedestrians would go verify if the man was alright. Everybody's actions were no different than mine. Would you really leave another human dying (he could be!) on the street: a little voice in my head made me perform a U-turn. I made it back to the scene, relieved to notice that the sleeping beauty was already reviving from whatever he had taken. Anyhow, the little episode just made me think how heartless one has become. "None of my business" rules.

Karma.

Anopin visiitti on puolivälissä; 3 viikkoa takana - toinen mokoma vielä edessäpäin. Kolmion seinät venyy ja paukkuu, miniän ja anopin välit venyy ja paukkuu, ulkona pakkanen paukkuu eikä meksikolaiset uskalla nokkaansa ulos laittaa.
Anopilla on tiskausriippuvuus. Saatiin vihdoin astianpesukone tähän huusholliin mutta anoppi tiskaa salaa: livahtaa keittiöön, putsaa kipon kerrallaan eikä usko vaikka miniä yrittää hätyytellä että kyllä se kone pesee. Anoppi tiskaa, tiskaa mieliharmia miniälleen, sirpaleiksi pesee maan ääristä tuskalla tuotuja kartio-laseja ja muumi-kuppeja. Eikä se kuppi eikä lasi mikään jumala ole mutta kun ei niitä ikeasta saa (vaikka Anoppi niin kuvitteleekin), miniä murjottaa.
Eikä ymmärrä hän niitä jotka kuvittelevat että astioiden peseminen käsin tuottaa hyvää karmaa, että paremmaksi ihmiseksi siitä tulee jos tiskiharjaa käyttää, mitä enemmän käyttää sitä paremmaksi ihmiseksi tulee. Ja astianpesukone se vasta epäjumala onkin tämän koulukunnan mukaan. Vettä tuhlaa ja vie ihmiseltä tiskaamisen ilon, sen mahdollisuuden parempaan karmaan. Ei ymmärrä miniä tätä ei.
Siis parempaa karmaa meillä. Vai oliko se niin että sirpaleet tuottavat onnea?

***
Los Abuelitos de Bebecito, the Mexican grandparents, are visiting. We have endured half of the visit - another three weeks to go! Obviously the primary reason for this marathon of co-habitation with one's parents-in-law was to have caretakers for Bebecito while mamacita slaves off at the office. Well, now they are here: redundant because of my recently reclaimed housewifery - all of us locked up in the cozy apartment away from the ice and snow, cabin fever lurking around the corner.
La Suegra has an addiction. She cannot hold back from washing dishes. I think she feels that washing up makes one a better person. I have noticed that this is not quite rare a condition as one might think. I have met many of the like, who view washing dishes as collecting good karma. And how can you let a machine do such a task! La Suegra certainly cannot. She steals off to the kitchen muttering to herself: nada mas esta copita voy a lavar.. y las cucharitas.. y los bibis y.... and before we know she has done the job. Fine. Sighs the daughter-in-law, collecting the bits of broken glasses (the colourful ones brought exclusively from Finland). Not that a cup or a glass has to be treated like god. But still. They don't sell those ones in Ikea (even though la Suegra thinks so).
So better karma in the house. Or was it that broken glass brings good luck?

Sielunmaisema - Dream Scenery

Pieni järvi, joka sijaitsee lapsuuskotini lähellä, on lapsuuteni tärkein maisema. Tuon järven rannoilla vietimme suurimman osan kesistä uiden ja pulikoiden kirkkaassa vedessä. Silloin 70-80 -luvuilla rannat olivat lähestulkoon rakentamattomat ja voimme valita lukuisita uimapaikoista sen mikä milloinkin miellytti. Tuo järven tienoo ja sen sivuitse kulkeva maantie esiintyy unissani tämän tästä, olinpa sitten missä päin palloa tahansa. Nykyään järven rannat on rakennettu mökkejä täyteen, ja unissanikin siellä on jos jonkinlaista pytinkiä. Toisinaan unessa uin jäälauttojen seassa tai muuten epätodellisissa olosuhteissa, ja tapaan maantiellä kaikenlaista porukkaa joka ei varmaan tosielämässä sinne maailmankolkkaan eksyisi. Mutta maisema on aina sama, tuttu, lohdullinen, koti.

Pari päivää sitten ajelin tuota maantietä matkalla mökiltä mummolaan. Viime näkemältä on kolme vuotta vaikka univierailuista on tietysti vähemmän aikaa. Ensi näkemältä kaikki vaikutti samalta kuin ennenkin, kunnes saavuin maantien kurviin vähän ennen kotipaikkaa. Yhtäkkiä en tunnistanut maisemaa. Poissa on jylhä metsä, joka on hallinnut maisemaa ainakin viimeiset 30 vuotta, jäljellä vain muutama huikaisevan korkea mänty. Suunnattomat metsät joita lapsena samoilimme ovat muuttuneet avohakkuutilkuiksi. Kun suuret puut ovat poissa ja itsekin on vähän kasvanut, suunnaton korpi onkin enää pikku tilkkunen maantien ja kotitilan välissä.

Metsässä kasvaneena, metsäammattilaisten juttuja niin paljon kuunnelleena ja itsekin metsänomistajana onneksi ymmärrän että tuollainenkin avohakkuu joka tuntuu muuttavan maiseman täysin, on vain väliaikainen vaihe, varsin oleellinenkin metsänhoidossa, enkä toki jää suremaan puiden puolesta, koska uusia terveitä ja aikanaan suuren suuria kasvaa tilalle.

Ainoa joka kärsi oli tietenkin muistoni lapsuuden maisemista. Jään miettimään miten tämä radikaali maiseman muutos tulee vaikuttamaan uniini. Jätänkö nyt vihdoin lapsuusmaisemani taakse myös untenmailla, vai palaanko yhä siihen entiseen, turvalliseen.

¤¤¤

The most important place of my childhood is the surroundings of a small lake located near the farm where I grew up. I spent the majority of my time, specially in the summer, on the lakeshore, swimming and playing with my sister and brother. Back then, 70s and 80s, the lakeshores were still savage, there were no summer cottages and we could always choose the best beach for our water sports. Nowadays there are numerous leisure homes around the lake, however, some virgin beaches still exist. This scenery is the place that I most often visit in my dreams, no matter where in the world I am. Sometimes there are fantastic buildings on the shores, and I meet curious people on the road following the lakeshore. Sometimes I swim with ice blocks or in otherwise surreal conditions. But the scenery remains the same, familiar, safe, home.

A few days ago I drove along the country road that is part of the scenery. First, everything looked the same as during my last visit three years ago. No new buildings, nothing threatening. Then, just before my childhood home, I suddenly couldn't recognise the place anymore. The deep forest with huge pinetrees that has reigned the scenery at least the last 30 years is gone. Only a few tall pines are left and the rest has been cut clear. As a little girl I remember it being like an adventure hiking through the forest, inventing stories and playing with my siblings, simultaneously being safe, close to home, and daring. Now the area left open seems surprisingly small between the road and the farm - the big trees are gone, and I myself am bigger.

As I grew up in middle of endless forests, hearing enough facts from forestry specialists (such as my father, sister and brother-in-law), and owning now my own forest, I understand well that this kind of radical change in the scenery does not mean that the forest is gone for good. On the contrary, at some point it is even necessary. I also know that not so long from now there will be another, healthy forest in its place. So, I won't shed tears for the trees.

The only thing suffering from this change, of course, is my childhood memories. I wonder if I shall still return to the old scenery in my dreams, or if this was the final good-bye to my childhood, in dreams and reality alike.

Enjoy the Flight!

Kun olin pieni, ehkä 8-9-vuotias, kärsin selittämättömästä syövän pelosta, tarkemmin sanoen pelkäsin kuollakseni että sairastuisin leukemiaan. Tai ei se ehkä niin selittämätön ollut - tuo pelko siis - koska muistan nähneeni dokumenttielokuvan leukemiaan sairastuneista lapsista. Joka tapauksessa, olin takuuvarma että myös minä sairastuisin tuohon kauheaan syöpään. En tietenkään uskaltanut kertoa tästä vanhemilleni tai muillekaan, vaan näyttelin onnellisen lapsen osaani varsin uskottavasti pelon kasvaessa lähes hallitsemattomaksi. No, kuten voitte arvata, ennustuksistani huolimatta en koskaan sairastunut leukemiaan enkä muuhunkaan vakavaan sairauteen, ja pelkoni hellitti ajan myötä ja lopulta unohtui kokonaan.

Aivan yhtä absurdi on tämänhetkinen lentopelkoni.

Muistan kuinka ensialkuun lentäminen oli jotenkin hohdokasta, jännittävää positiivisella tavalla. Sai ilmaisia juomia ja tunsi olevansa tärkeä tai ainakin olevansa seikkailun alussa. Sitten ajan myötä se muuttui arkipäiväiseksi, välttämättömäksi pahaksi siirtymisessä paikasta toiseen, jossa vielä joskus oli jäljellä entisaikojen hohdon rippeet. Kunnes jossain vaiheessa viime vuosien aikana, jostain käsittämättömästä syystä mielikuvitukseni alkoi mässäillä lento-onnettomuuksien yksityiskohdilla, kunnes lento-onnettomuus alkoi tuntua väistämättömältä kohtalon iskulta.

Järkevä minäni toki toppuuttelee etteivät nämä katastrofifantasiat saa mielestäni yliotetta, ja muutamilla hengitys- ja rentoutusharjoituksilla saan itseni rauhottumaan tarpeeksi astuakseni lentokoneeseen ja sietääkseni nousut ja laskut. Onnin kanssa asiat ovat toisaalta helpottuneet. Tuntuu että on oltava Aikuinen, ei voi antaa pelolle valtaa, koska pieni sen niin helposti vaistoaisi. Olenhan hänen ainoa turvansa. Toivon vaan että kuten tuo ammoinen syövänpelkonikin, tämäkin väistyisi takavasemmalle huomaamattomasti.

Totuushan on se, kuten kaikki tiedämme, että onnettomuus on aina sekuntien päässä. Oletpa sitten puistokävelyllä tai jäät kotiin loppuiäksi.
***
When I was about 8 or 9 years old I had an unexplained phobia: I was dead scared that I would be diagnosed with cancer, more specifically, leaucemia. Well, I suppose not so unexplained, because I remember having seen a documentary about children with leaucemia, and from then on I was paralysed with fear of catching that incurable (so I thought) disease. I never expressed my fear to anyone but just kept on playing my role of a happy child while the phobia grew almost intolerable in my immature mind. As you may guess, I was never diagnosed with any sort of cancer, or other illness, and as time went on, my phobia vanished or was forgotten as were so many other obsessions of my childhood.

As absurd as my fear of cancer, or even more so, is my current condition with fear of flying.

In the beginning, traveling on a plane was something glamorous, something exciting in positive sense. You know, they serve you free beverages and you feel like a cosmopolitan. As time went on, moving from one country to another, flying became someting rather boring, the unavoidable bad in the life of an expat, however alwats conserving a hint of the glamour of the early days. Then, a few years ago, for some reason I started regarding plane travel as a catastrophy waiting to happen. My imagination started fantasising with gory details of major plane crashes and how it would affect the lives of my loved-ones. Until the crash seemed inevitable.

This is where my sane self is trying to slow down the thought process, trying to stop these fantasies from taking over. And so far it has worked: with a little help of meditation and respiration exercises I am able to board a plane and bear the turbulence and the take offs and landings inside the flying metal cylinder without going cuckoo. And luckily enough, traveling with an infant does help: Bebecito so easily detects my distress that I do have to remind myself to be an Adult and take control of the situation. Or, rather, let go and enjoy the flight...

One only hopes that this phobia will disappear the same way as did my fear of leaucemia. After all, as we all know, the accident is always a few seconds away, whether you´re staying home for the rest of your life or going for a walk in the park.

Sanoja viikonvaihteeksi - Savour these words

Joku aika sitten törmäsin blogiin jossa oli yhdensananrunoja. Englanniksi. Myöntää täytyy etten niistä paljon ymmärtänyt. Nyt hakiessani sitä laittaakseni en enää löytänyt.
Mutta suomenkieli on siitä mainio ja leikkisä että yhdensananrunoja, tai ainakin -riimejä voi ihastella ihan tavallisessa puheessakin.
Itse maistelin näitä tänään:

vaa-
kaa-
kaan

lämpi-
mämpi

os-
tos

***
Some time ago I found this blog that had one word poems, in English. I didn´t much care about them, or perhaps didn´t understand them. Now I tried to look for it but it had disappeared in the blog outer space....
Anyhow, Finnish is such a fantastic and playful language that one can encounter one-word-poems - or at least rhymes in every day speech. The above are ones that I savoured today. (meanings: neither a scale; warmer; purchase)

Year of the Baby

2008 taitaa olla Vauvojen Vuosi. Kuulin juuri juoruja kahdesta uudesta ihmisenalusta ystäväpiirissäni. Eli raskauslaskimeni mukaan se tekee kokonaista kahdeksan uutta kaveria Onnille vielä tänä vuonna. Ilmiselvästi elän kolmekymppisyyttä, samoin kuin ystäväni.

***
2008, Year of the Baby. I just heard gossip about two more pregnant friends, so according to my Baby Calculator that means eight new friends for our Bebecito this year. Well, maybe more than anything this tells that I'm in my 30s and so are my friends.

Thought of the day - Päivän ajatus

I've said it before and I say it again.
There is nothing a man can do that can compare, even close, to giving birth to a baby. This is not to deny that most of the things men (and women, of course) do are great, in science and engineering and all the space travel and what not.
And maybe, just maybe, because men can't give birth, they do those things and go to war and commit silly dangerous acts like snowboarding on a mine field.
However, to give life, to have a person come out of your body, what can top that? It's the most ultimate hard core science fiction, only that it's not fiction...

At this very moment, six of my good friends are pregnant. I wish you luck, girls, and to all the other women in the world who are about to experience the best that life can offer!

***

Saatan toistaa itseäni mutta sanon vielä kerran: maailmassa ei ole mitään mitä mies voi saada aikaan mitä voisi verrata synnyttämiseen. En yritä vähätellä miesten (ja naisten) saavutuksia, avaruusmatkailuja ja vaikka mitä mistä koko ihmiskunta on hyötynyt. Ja ehkä siksi miehille ei mikään riitäkään, he haluavat sotia ja tehdä kaikkea älytöntä kuten vaikka lumilautailla miinakentällä - siis koska on yksi asia joka on heille mahdoton, yksi maailman paras ja hurjin ja oudoin mikä voi olla eli tuntea ja nähdä että uusi ihminen tulee omasta ruumiista ulos!

Kuusi ystävääni on tällä hetkellä raskaana, onnea siis heille ja kaikille muille maailman naisille jotka odottavat tätä elämänmullistavaa tapahtumaa!

Hei sori ootsä Suomesta? - From Finland, I presume?

Olen joskus miettinyt, tänään viimeksi, miltä tuntuisi jos äidinkielenä olisi joku valtakieli. Että voisi sen kummempia ajattelematta käyttää äidinkieltään vaikka missä maailmankolkassa ja aina löytyisi joku joka sitä osaisi. Tai että kävisi keskustelua jonkun ulkomaalaisen kanssa, ja se olisi hän joka joutuisi käyttämään vierasta kieltä. Tai vielä kummallisempaa, että tapaisi jonkun maailman toiselta laidalta kotoisin olevan jolla olisi sama äidinkieli!

Kun suomalainen tapaa toisen suomea puhuvan ulkomailla sitä kysyy automaattisesti Leevi and the Leavingsia lainaten: hei sori ootsä Suomesta - ihan kuin olisi joku toinenkin vaihtoehto.
Tai kysyy jos uskaltaa. Jos ei uskalla, kuiskaa vaan señor Lopezille että katso, suomalaisia, ja sen jälkeen yrittää olla välittämättä sen patisteluista mennä juttelemaan. Sitten sitä viettää hetken aikaa miettien että mitä jos eivät olleetkaan turisteja. Asuvat vaikka kulman takana ja ovat maailman mukavimpia ihmisiä. Ja sitä päättää että ensi kerralla....

***

I wonder sometimes, like today, what it would be like to have a world language as mother tongue. What if one could use the mother tongue any place on earth and always find someone who would understand. Or to chat with a foreigner in one's own language. How odd! Or, even more bizarre, to meet someone from another corner of the world who would have the same mother tongue!

When a Finn meets another Finnish-speaking person abroad the conversation always starts: sorry, are you from Finland? As if another option exists. Well, this only happens if the Finn is not shy like this one. This Finn just whispers to señor Lopez, look, Finnish people, and then tries to ignore his suggestions to go to talk to The Finns. Then the moment passes and one can spend the next while wondering what if one would have gone to converse with these compatriots, what if they would have lived around the corner and been the nicest people and... and one decides, once again, next time....