Enjoy the Flight!

Kun olin pieni, ehkä 8-9-vuotias, kärsin selittämättömästä syövän pelosta, tarkemmin sanoen pelkäsin kuollakseni että sairastuisin leukemiaan. Tai ei se ehkä niin selittämätön ollut - tuo pelko siis - koska muistan nähneeni dokumenttielokuvan leukemiaan sairastuneista lapsista. Joka tapauksessa, olin takuuvarma että myös minä sairastuisin tuohon kauheaan syöpään. En tietenkään uskaltanut kertoa tästä vanhemilleni tai muillekaan, vaan näyttelin onnellisen lapsen osaani varsin uskottavasti pelon kasvaessa lähes hallitsemattomaksi. No, kuten voitte arvata, ennustuksistani huolimatta en koskaan sairastunut leukemiaan enkä muuhunkaan vakavaan sairauteen, ja pelkoni hellitti ajan myötä ja lopulta unohtui kokonaan.

Aivan yhtä absurdi on tämänhetkinen lentopelkoni.

Muistan kuinka ensialkuun lentäminen oli jotenkin hohdokasta, jännittävää positiivisella tavalla. Sai ilmaisia juomia ja tunsi olevansa tärkeä tai ainakin olevansa seikkailun alussa. Sitten ajan myötä se muuttui arkipäiväiseksi, välttämättömäksi pahaksi siirtymisessä paikasta toiseen, jossa vielä joskus oli jäljellä entisaikojen hohdon rippeet. Kunnes jossain vaiheessa viime vuosien aikana, jostain käsittämättömästä syystä mielikuvitukseni alkoi mässäillä lento-onnettomuuksien yksityiskohdilla, kunnes lento-onnettomuus alkoi tuntua väistämättömältä kohtalon iskulta.

Järkevä minäni toki toppuuttelee etteivät nämä katastrofifantasiat saa mielestäni yliotetta, ja muutamilla hengitys- ja rentoutusharjoituksilla saan itseni rauhottumaan tarpeeksi astuakseni lentokoneeseen ja sietääkseni nousut ja laskut. Onnin kanssa asiat ovat toisaalta helpottuneet. Tuntuu että on oltava Aikuinen, ei voi antaa pelolle valtaa, koska pieni sen niin helposti vaistoaisi. Olenhan hänen ainoa turvansa. Toivon vaan että kuten tuo ammoinen syövänpelkonikin, tämäkin väistyisi takavasemmalle huomaamattomasti.

Totuushan on se, kuten kaikki tiedämme, että onnettomuus on aina sekuntien päässä. Oletpa sitten puistokävelyllä tai jäät kotiin loppuiäksi.
***
When I was about 8 or 9 years old I had an unexplained phobia: I was dead scared that I would be diagnosed with cancer, more specifically, leaucemia. Well, I suppose not so unexplained, because I remember having seen a documentary about children with leaucemia, and from then on I was paralysed with fear of catching that incurable (so I thought) disease. I never expressed my fear to anyone but just kept on playing my role of a happy child while the phobia grew almost intolerable in my immature mind. As you may guess, I was never diagnosed with any sort of cancer, or other illness, and as time went on, my phobia vanished or was forgotten as were so many other obsessions of my childhood.

As absurd as my fear of cancer, or even more so, is my current condition with fear of flying.

In the beginning, traveling on a plane was something glamorous, something exciting in positive sense. You know, they serve you free beverages and you feel like a cosmopolitan. As time went on, moving from one country to another, flying became someting rather boring, the unavoidable bad in the life of an expat, however alwats conserving a hint of the glamour of the early days. Then, a few years ago, for some reason I started regarding plane travel as a catastrophy waiting to happen. My imagination started fantasising with gory details of major plane crashes and how it would affect the lives of my loved-ones. Until the crash seemed inevitable.

This is where my sane self is trying to slow down the thought process, trying to stop these fantasies from taking over. And so far it has worked: with a little help of meditation and respiration exercises I am able to board a plane and bear the turbulence and the take offs and landings inside the flying metal cylinder without going cuckoo. And luckily enough, traveling with an infant does help: Bebecito so easily detects my distress that I do have to remind myself to be an Adult and take control of the situation. Or, rather, let go and enjoy the flight...

One only hopes that this phobia will disappear the same way as did my fear of leaucemia. After all, as we all know, the accident is always a few seconds away, whether you´re staying home for the rest of your life or going for a walk in the park.