Sielunmaisema - Dream Scenery

Pieni järvi, joka sijaitsee lapsuuskotini lähellä, on lapsuuteni tärkein maisema. Tuon järven rannoilla vietimme suurimman osan kesistä uiden ja pulikoiden kirkkaassa vedessä. Silloin 70-80 -luvuilla rannat olivat lähestulkoon rakentamattomat ja voimme valita lukuisita uimapaikoista sen mikä milloinkin miellytti. Tuo järven tienoo ja sen sivuitse kulkeva maantie esiintyy unissani tämän tästä, olinpa sitten missä päin palloa tahansa. Nykyään järven rannat on rakennettu mökkejä täyteen, ja unissanikin siellä on jos jonkinlaista pytinkiä. Toisinaan unessa uin jäälauttojen seassa tai muuten epätodellisissa olosuhteissa, ja tapaan maantiellä kaikenlaista porukkaa joka ei varmaan tosielämässä sinne maailmankolkkaan eksyisi. Mutta maisema on aina sama, tuttu, lohdullinen, koti.

Pari päivää sitten ajelin tuota maantietä matkalla mökiltä mummolaan. Viime näkemältä on kolme vuotta vaikka univierailuista on tietysti vähemmän aikaa. Ensi näkemältä kaikki vaikutti samalta kuin ennenkin, kunnes saavuin maantien kurviin vähän ennen kotipaikkaa. Yhtäkkiä en tunnistanut maisemaa. Poissa on jylhä metsä, joka on hallinnut maisemaa ainakin viimeiset 30 vuotta, jäljellä vain muutama huikaisevan korkea mänty. Suunnattomat metsät joita lapsena samoilimme ovat muuttuneet avohakkuutilkuiksi. Kun suuret puut ovat poissa ja itsekin on vähän kasvanut, suunnaton korpi onkin enää pikku tilkkunen maantien ja kotitilan välissä.

Metsässä kasvaneena, metsäammattilaisten juttuja niin paljon kuunnelleena ja itsekin metsänomistajana onneksi ymmärrän että tuollainenkin avohakkuu joka tuntuu muuttavan maiseman täysin, on vain väliaikainen vaihe, varsin oleellinenkin metsänhoidossa, enkä toki jää suremaan puiden puolesta, koska uusia terveitä ja aikanaan suuren suuria kasvaa tilalle.

Ainoa joka kärsi oli tietenkin muistoni lapsuuden maisemista. Jään miettimään miten tämä radikaali maiseman muutos tulee vaikuttamaan uniini. Jätänkö nyt vihdoin lapsuusmaisemani taakse myös untenmailla, vai palaanko yhä siihen entiseen, turvalliseen.

¤¤¤

The most important place of my childhood is the surroundings of a small lake located near the farm where I grew up. I spent the majority of my time, specially in the summer, on the lakeshore, swimming and playing with my sister and brother. Back then, 70s and 80s, the lakeshores were still savage, there were no summer cottages and we could always choose the best beach for our water sports. Nowadays there are numerous leisure homes around the lake, however, some virgin beaches still exist. This scenery is the place that I most often visit in my dreams, no matter where in the world I am. Sometimes there are fantastic buildings on the shores, and I meet curious people on the road following the lakeshore. Sometimes I swim with ice blocks or in otherwise surreal conditions. But the scenery remains the same, familiar, safe, home.

A few days ago I drove along the country road that is part of the scenery. First, everything looked the same as during my last visit three years ago. No new buildings, nothing threatening. Then, just before my childhood home, I suddenly couldn't recognise the place anymore. The deep forest with huge pinetrees that has reigned the scenery at least the last 30 years is gone. Only a few tall pines are left and the rest has been cut clear. As a little girl I remember it being like an adventure hiking through the forest, inventing stories and playing with my siblings, simultaneously being safe, close to home, and daring. Now the area left open seems surprisingly small between the road and the farm - the big trees are gone, and I myself am bigger.

As I grew up in middle of endless forests, hearing enough facts from forestry specialists (such as my father, sister and brother-in-law), and owning now my own forest, I understand well that this kind of radical change in the scenery does not mean that the forest is gone for good. On the contrary, at some point it is even necessary. I also know that not so long from now there will be another, healthy forest in its place. So, I won't shed tears for the trees.

The only thing suffering from this change, of course, is my childhood memories. I wonder if I shall still return to the old scenery in my dreams, or if this was the final good-bye to my childhood, in dreams and reality alike.