Tänään tunsi että kevät tosiaan on ihan kohta tulossa : ainakin + 15 C auringossa, kadut tulvillaan opiskelijoita vihreissä teepaidoissa kanniskellen olutlaatikoita Pyhän Patrickin kunniaksi. Kaksi asiaa pysäytti tänään päiväkävelyllä. (Kumpikaan ei liity Pyhään Patrickiin eikä opiskelijoihin)
1. Kävin valokuvausliikkeessä aikeenani ostaa kuvia (vai filmiksikö sitä sanotaan) Polaroid-kameraani. Kaupan setä kertoi että on lafka mennyt nurin eikä polaroideja taikka filmejä valmisteta enää. Jo vuosi sitten tapahtui tämä kuulemma. Eihän se tietysti ihme ole näinä digikameroitten aikoina. Mutta onhan vanha kunnon polaroid ihan eri juttu! Nyyh! Onko nykyaika ajanut ohitseni?
2. Sain itseni itse teossa kiinni. Ajelin rattaita tyynenrauhallisesti eikä askel hidastunut lainkaan vaikka silmänurkastani huomasin ovisyvennyksessä liikkumattomana retkottavan äijän. Ei siis sellainen koditon joka on asettunut taloksi makuupusseineen, koirineen ja kamaa pursuvine ostoskärryineen. Tämä veikko näytti siltä että oli pudonnut kesken retken. Askelsin seuraaviin liikennevaloihin vilkuillen samalla taakseni jos vaikka joku muu pysähtyisi tarkistamaan pihiseekö äijässä vielä henki. Tarkkailun tulos: kenenkään käytös ei poikennut omastani. Omatunto soimaten tein u-käännöksen samalla miettien puhuttelisinko herraa ranskaksi vaiko englanniksi. Kielen valinta jäi tekemättä - laitapuolen kulkijassa näkyi jo elon merkkejä saapuessani paikalle eikä apuani näyttänyt kaivattavan. Kaikesta huolimatta en voi olla ajattelematta että olenpa minäkin paatunut kun voin jättää toisen ihmispolon katuojaan, jopa kuolemaan, silmää räpäyttämättä. Kun asiahan ei minulle kuulu. Hyvä mieli tuli siitä että tulin sentään toisiin ajatuksiin ja kävin tsekkaamassa äijän kunnon.
***
Today was a real spring day: at least +15 C in sun, streets full of students wearing green tees, carrying packs of beer in honour of St. Patrick. Two very different things happened during my walk around the block (that have nothing to do with students, spring or St.Patrick) and made me think.
1. I wanted to buy Polaroid pictures (or is it film they call them). The guy in the shop told me that the company went bust already a year ago, and they don't make them anymore. Which is kind of logical taken the digital images' revolution. But thinking that all those millions of functional Polaroid cameras are now garbage because no one provides the film... end of an era. The good old Polaroid is still something else.
2. I caught myself in action. I was happily pushing the stroller down my street and without missing a step I passed a homeless (presumably), motionless, lying on the floor in an entryway. Not like the ones who make a shop entrance their home with their sleeping bags and dogs and shopping carts. This one looked like he had stopped on his tracks and just fallen where he happened to be. I carried on until the next traffic lights, peering over my shoulder checking if any of my fellow pedestrians would go verify if the man was alright. Everybody's actions were no different than mine. Would you really leave another human dying (he could be!) on the street: a little voice in my head made me perform a U-turn. I made it back to the scene, relieved to notice that the sleeping beauty was already reviving from whatever he had taken. Anyhow, the little episode just made me think how heartless one has become. "None of my business" rules.
Showing posts with label general. Show all posts
Showing posts with label general. Show all posts
Tuesday, March 17, 2009
Tuesday, March 3, 2009
Karma.
Anopin visiitti on puolivälissä; 3 viikkoa takana - toinen mokoma vielä edessäpäin. Kolmion seinät venyy ja paukkuu, miniän ja anopin välit venyy ja paukkuu, ulkona pakkanen paukkuu eikä meksikolaiset uskalla nokkaansa ulos laittaa.
Anopilla on tiskausriippuvuus. Saatiin vihdoin astianpesukone tähän huusholliin mutta anoppi tiskaa salaa: livahtaa keittiöön, putsaa kipon kerrallaan eikä usko vaikka miniä yrittää hätyytellä että kyllä se kone pesee. Anoppi tiskaa, tiskaa mieliharmia miniälleen, sirpaleiksi pesee maan ääristä tuskalla tuotuja kartio-laseja ja muumi-kuppeja. Eikä se kuppi eikä lasi mikään jumala ole mutta kun ei niitä ikeasta saa (vaikka Anoppi niin kuvitteleekin), miniä murjottaa.
Eikä ymmärrä hän niitä jotka kuvittelevat että astioiden peseminen käsin tuottaa hyvää karmaa, että paremmaksi ihmiseksi siitä tulee jos tiskiharjaa käyttää, mitä enemmän käyttää sitä paremmaksi ihmiseksi tulee. Ja astianpesukone se vasta epäjumala onkin tämän koulukunnan mukaan. Vettä tuhlaa ja vie ihmiseltä tiskaamisen ilon, sen mahdollisuuden parempaan karmaan. Ei ymmärrä miniä tätä ei.
Siis parempaa karmaa meillä. Vai oliko se niin että sirpaleet tuottavat onnea?
***
Los Abuelitos de Bebecito, the Mexican grandparents, are visiting. We have endured half of the visit - another three weeks to go! Obviously the primary reason for this marathon of co-habitation with one's parents-in-law was to have caretakers for Bebecito while mamacita slaves off at the office. Well, now they are here: redundant because of my recently reclaimed housewifery - all of us locked up in the cozy apartment away from the ice and snow, cabin fever lurking around the corner.
La Suegra has an addiction. She cannot hold back from washing dishes. I think she feels that washing up makes one a better person. I have noticed that this is not quite rare a condition as one might think. I have met many of the like, who view washing dishes as collecting good karma. And how can you let a machine do such a task! La Suegra certainly cannot. She steals off to the kitchen muttering to herself: nada mas esta copita voy a lavar.. y las cucharitas.. y los bibis y.... and before we know she has done the job. Fine. Sighs the daughter-in-law, collecting the bits of broken glasses (the colourful ones brought exclusively from Finland). Not that a cup or a glass has to be treated like god. But still. They don't sell those ones in Ikea (even though la Suegra thinks so).
So better karma in the house. Or was it that broken glass brings good luck?
Anopilla on tiskausriippuvuus. Saatiin vihdoin astianpesukone tähän huusholliin mutta anoppi tiskaa salaa: livahtaa keittiöön, putsaa kipon kerrallaan eikä usko vaikka miniä yrittää hätyytellä että kyllä se kone pesee. Anoppi tiskaa, tiskaa mieliharmia miniälleen, sirpaleiksi pesee maan ääristä tuskalla tuotuja kartio-laseja ja muumi-kuppeja. Eikä se kuppi eikä lasi mikään jumala ole mutta kun ei niitä ikeasta saa (vaikka Anoppi niin kuvitteleekin), miniä murjottaa.
Eikä ymmärrä hän niitä jotka kuvittelevat että astioiden peseminen käsin tuottaa hyvää karmaa, että paremmaksi ihmiseksi siitä tulee jos tiskiharjaa käyttää, mitä enemmän käyttää sitä paremmaksi ihmiseksi tulee. Ja astianpesukone se vasta epäjumala onkin tämän koulukunnan mukaan. Vettä tuhlaa ja vie ihmiseltä tiskaamisen ilon, sen mahdollisuuden parempaan karmaan. Ei ymmärrä miniä tätä ei.
Siis parempaa karmaa meillä. Vai oliko se niin että sirpaleet tuottavat onnea?
***
Los Abuelitos de Bebecito, the Mexican grandparents, are visiting. We have endured half of the visit - another three weeks to go! Obviously the primary reason for this marathon of co-habitation with one's parents-in-law was to have caretakers for Bebecito while mamacita slaves off at the office. Well, now they are here: redundant because of my recently reclaimed housewifery - all of us locked up in the cozy apartment away from the ice and snow, cabin fever lurking around the corner.
La Suegra has an addiction. She cannot hold back from washing dishes. I think she feels that washing up makes one a better person. I have noticed that this is not quite rare a condition as one might think. I have met many of the like, who view washing dishes as collecting good karma. And how can you let a machine do such a task! La Suegra certainly cannot. She steals off to the kitchen muttering to herself: nada mas esta copita voy a lavar.. y las cucharitas.. y los bibis y.... and before we know she has done the job. Fine. Sighs the daughter-in-law, collecting the bits of broken glasses (the colourful ones brought exclusively from Finland). Not that a cup or a glass has to be treated like god. But still. They don't sell those ones in Ikea (even though la Suegra thinks so).
So better karma in the house. Or was it that broken glass brings good luck?
Minä täällä taas - It's me again!
Jätin työpaikkani. Tosi järkevää, näin laman kynnyksellä, mutta siihen ajoivat monet seikat. Virallinen syy irtisanoutumiseeni oli se ettei Onnilla ole päivähoitopaikkaa tällä hetkellä. Taustalla oli tietenkin vaikka mitä. Yksityiskohtiin sen enempää kajoamatta uni jonka näin irtisanoutumistani edeltävänä yönä kertonee asiasta jotain (tiedän kyllä että muiden ihmisten unet ovat tylsää luettavaa, mutta tämä on lyhyt):
Minulla on kaksi korillista hirmuisen isoja meheviä mansikoita. Ne ovat omenan kokoisia, kiiltäviä ja oikein kutsuvat haukkaamaan mehukasta lihaansa. Kumarrun korille valmiina valitsemaan noista herkullisista megamansikoista sen parhaimman. Sillä hetkellä huomaan että kaikki mansikat ovatkin sinisen homeen peitossa. Mitä siitä, ajattelen, pyyhin kädellä enimmät homeet pois ja haukkaan silti.
Töistä pois jäämisessä vain raha tuntuu olevan miinuspuoli. Plussaa on tietenkin lisääntynyt aika jonka voin viettää Onnin kanssa, neuloen, leipoen, ystävien kanssa tai blogia päivitellen... (Kuten varmaan arvasitte, viime aikojen blogi-hiljaisuus johtui siis juuri siitä että paha paha työpaikka veikin kaiken aikani).
***
I quit my job. Very clever at the dawn of the recession. However, I had many reasons, the most important of which is our daycare situation: Bebecito has no daycare for the next couple of months (long story, again). Obviously, there were other things in the background that pushed me towards the decision. I won't go to the dirty details here, but my dream of the day before my resigning perhaps gives some indication (I know how boring other people's dreams are, but this is a short one!):
I have two baskets full of huge juicy strawberries. The berries are shiny and size of an apple; I have an urge to take one of them in my hand and bite its juicy flesh. I reach over the basket and as I am about to choose the best one of them, I notice that all the strawberries are covered with blue mold. Who cares, I think, brush off the mold and take a bite anyway.
Having no job seems to have only one downside: money. The pros are obviously easier to list: more time to be with bebecito, to knit, bake, cook, be with friends, update my blog... (as you probably had guessed, the evil evil working life was the reason of the silence of my blogs for the last couple of months)
Minulla on kaksi korillista hirmuisen isoja meheviä mansikoita. Ne ovat omenan kokoisia, kiiltäviä ja oikein kutsuvat haukkaamaan mehukasta lihaansa. Kumarrun korille valmiina valitsemaan noista herkullisista megamansikoista sen parhaimman. Sillä hetkellä huomaan että kaikki mansikat ovatkin sinisen homeen peitossa. Mitä siitä, ajattelen, pyyhin kädellä enimmät homeet pois ja haukkaan silti.
Töistä pois jäämisessä vain raha tuntuu olevan miinuspuoli. Plussaa on tietenkin lisääntynyt aika jonka voin viettää Onnin kanssa, neuloen, leipoen, ystävien kanssa tai blogia päivitellen... (Kuten varmaan arvasitte, viime aikojen blogi-hiljaisuus johtui siis juuri siitä että paha paha työpaikka veikin kaiken aikani).
***
I quit my job. Very clever at the dawn of the recession. However, I had many reasons, the most important of which is our daycare situation: Bebecito has no daycare for the next couple of months (long story, again). Obviously, there were other things in the background that pushed me towards the decision. I won't go to the dirty details here, but my dream of the day before my resigning perhaps gives some indication (I know how boring other people's dreams are, but this is a short one!):
I have two baskets full of huge juicy strawberries. The berries are shiny and size of an apple; I have an urge to take one of them in my hand and bite its juicy flesh. I reach over the basket and as I am about to choose the best one of them, I notice that all the strawberries are covered with blue mold. Who cares, I think, brush off the mold and take a bite anyway.
Having no job seems to have only one downside: money. The pros are obviously easier to list: more time to be with bebecito, to knit, bake, cook, be with friends, update my blog... (as you probably had guessed, the evil evil working life was the reason of the silence of my blogs for the last couple of months)
Sunday, November 2, 2008
Tuesday, March 4, 2008
Enjoy the Flight!
Kun olin pieni, ehkä 8-9-vuotias, kärsin selittämättömästä syövän pelosta, tarkemmin sanoen pelkäsin kuollakseni että sairastuisin leukemiaan. Tai ei se ehkä niin selittämätön ollut - tuo pelko siis - koska muistan nähneeni dokumenttielokuvan leukemiaan sairastuneista lapsista. Joka tapauksessa, olin takuuvarma että myös minä sairastuisin tuohon kauheaan syöpään. En tietenkään uskaltanut kertoa tästä vanhemilleni tai muillekaan, vaan näyttelin onnellisen lapsen osaani varsin uskottavasti pelon kasvaessa lähes hallitsemattomaksi. No, kuten voitte arvata, ennustuksistani huolimatta en koskaan sairastunut leukemiaan enkä muuhunkaan vakavaan sairauteen, ja pelkoni hellitti ajan myötä ja lopulta unohtui kokonaan.
Aivan yhtä absurdi on tämänhetkinen lentopelkoni.
Muistan kuinka ensialkuun lentäminen oli jotenkin hohdokasta, jännittävää positiivisella tavalla. Sai ilmaisia juomia ja tunsi olevansa tärkeä tai ainakin olevansa seikkailun alussa. Sitten ajan myötä se muuttui arkipäiväiseksi, välttämättömäksi pahaksi siirtymisessä paikasta toiseen, jossa vielä joskus oli jäljellä entisaikojen hohdon rippeet. Kunnes jossain vaiheessa viime vuosien aikana, jostain käsittämättömästä syystä mielikuvitukseni alkoi mässäillä lento-onnettomuuksien yksityiskohdilla, kunnes lento-onnettomuus alkoi tuntua väistämättömältä kohtalon iskulta.
Järkevä minäni toki toppuuttelee etteivät nämä katastrofifantasiat saa mielestäni yliotetta, ja muutamilla hengitys- ja rentoutusharjoituksilla saan itseni rauhottumaan tarpeeksi astuakseni lentokoneeseen ja sietääkseni nousut ja laskut. Onnin kanssa asiat ovat toisaalta helpottuneet. Tuntuu että on oltava Aikuinen, ei voi antaa pelolle valtaa, koska pieni sen niin helposti vaistoaisi. Olenhan hänen ainoa turvansa. Toivon vaan että kuten tuo ammoinen syövänpelkonikin, tämäkin väistyisi takavasemmalle huomaamattomasti.
Totuushan on se, kuten kaikki tiedämme, että onnettomuus on aina sekuntien päässä. Oletpa sitten puistokävelyllä tai jäät kotiin loppuiäksi.
***
When I was about 8 or 9 years old I had an unexplained phobia: I was dead scared that I would be diagnosed with cancer, more specifically, leaucemia. Well, I suppose not so unexplained, because I remember having seen a documentary about children with leaucemia, and from then on I was paralysed with fear of catching that incurable (so I thought) disease. I never expressed my fear to anyone but just kept on playing my role of a happy child while the phobia grew almost intolerable in my immature mind. As you may guess, I was never diagnosed with any sort of cancer, or other illness, and as time went on, my phobia vanished or was forgotten as were so many other obsessions of my childhood.
As absurd as my fear of cancer, or even more so, is my current condition with fear of flying.
In the beginning, traveling on a plane was something glamorous, something exciting in positive sense. You know, they serve you free beverages and you feel like a cosmopolitan. As time went on, moving from one country to another, flying became someting rather boring, the unavoidable bad in the life of an expat, however alwats conserving a hint of the glamour of the early days. Then, a few years ago, for some reason I started regarding plane travel as a catastrophy waiting to happen. My imagination started fantasising with gory details of major plane crashes and how it would affect the lives of my loved-ones. Until the crash seemed inevitable.
This is where my sane self is trying to slow down the thought process, trying to stop these fantasies from taking over. And so far it has worked: with a little help of meditation and respiration exercises I am able to board a plane and bear the turbulence and the take offs and landings inside the flying metal cylinder without going cuckoo. And luckily enough, traveling with an infant does help: Bebecito so easily detects my distress that I do have to remind myself to be an Adult and take control of the situation. Or, rather, let go and enjoy the flight...
One only hopes that this phobia will disappear the same way as did my fear of leaucemia. After all, as we all know, the accident is always a few seconds away, whether you´re staying home for the rest of your life or going for a walk in the park.
Aivan yhtä absurdi on tämänhetkinen lentopelkoni.
Muistan kuinka ensialkuun lentäminen oli jotenkin hohdokasta, jännittävää positiivisella tavalla. Sai ilmaisia juomia ja tunsi olevansa tärkeä tai ainakin olevansa seikkailun alussa. Sitten ajan myötä se muuttui arkipäiväiseksi, välttämättömäksi pahaksi siirtymisessä paikasta toiseen, jossa vielä joskus oli jäljellä entisaikojen hohdon rippeet. Kunnes jossain vaiheessa viime vuosien aikana, jostain käsittämättömästä syystä mielikuvitukseni alkoi mässäillä lento-onnettomuuksien yksityiskohdilla, kunnes lento-onnettomuus alkoi tuntua väistämättömältä kohtalon iskulta.
Järkevä minäni toki toppuuttelee etteivät nämä katastrofifantasiat saa mielestäni yliotetta, ja muutamilla hengitys- ja rentoutusharjoituksilla saan itseni rauhottumaan tarpeeksi astuakseni lentokoneeseen ja sietääkseni nousut ja laskut. Onnin kanssa asiat ovat toisaalta helpottuneet. Tuntuu että on oltava Aikuinen, ei voi antaa pelolle valtaa, koska pieni sen niin helposti vaistoaisi. Olenhan hänen ainoa turvansa. Toivon vaan että kuten tuo ammoinen syövänpelkonikin, tämäkin väistyisi takavasemmalle huomaamattomasti.
Totuushan on se, kuten kaikki tiedämme, että onnettomuus on aina sekuntien päässä. Oletpa sitten puistokävelyllä tai jäät kotiin loppuiäksi.
***
When I was about 8 or 9 years old I had an unexplained phobia: I was dead scared that I would be diagnosed with cancer, more specifically, leaucemia. Well, I suppose not so unexplained, because I remember having seen a documentary about children with leaucemia, and from then on I was paralysed with fear of catching that incurable (so I thought) disease. I never expressed my fear to anyone but just kept on playing my role of a happy child while the phobia grew almost intolerable in my immature mind. As you may guess, I was never diagnosed with any sort of cancer, or other illness, and as time went on, my phobia vanished or was forgotten as were so many other obsessions of my childhood.
As absurd as my fear of cancer, or even more so, is my current condition with fear of flying.
In the beginning, traveling on a plane was something glamorous, something exciting in positive sense. You know, they serve you free beverages and you feel like a cosmopolitan. As time went on, moving from one country to another, flying became someting rather boring, the unavoidable bad in the life of an expat, however alwats conserving a hint of the glamour of the early days. Then, a few years ago, for some reason I started regarding plane travel as a catastrophy waiting to happen. My imagination started fantasising with gory details of major plane crashes and how it would affect the lives of my loved-ones. Until the crash seemed inevitable.
This is where my sane self is trying to slow down the thought process, trying to stop these fantasies from taking over. And so far it has worked: with a little help of meditation and respiration exercises I am able to board a plane and bear the turbulence and the take offs and landings inside the flying metal cylinder without going cuckoo. And luckily enough, traveling with an infant does help: Bebecito so easily detects my distress that I do have to remind myself to be an Adult and take control of the situation. Or, rather, let go and enjoy the flight...
One only hopes that this phobia will disappear the same way as did my fear of leaucemia. After all, as we all know, the accident is always a few seconds away, whether you´re staying home for the rest of your life or going for a walk in the park.
Thursday, February 28, 2008
Mexico City
Mexico City is a monster.
It is polluted in every possible way:
fumes of millions and millions of cars circulating in the non-functioning infrastructure - or rather, stuck in it;
unhealthy constructions littering every square metre, climbing higher and higher;
advertisements size of a football field reaching skies, on every surface imaginable, trying to reach the millions and millions of potential brains to wash who are waiting to be sold a dream that can´t come true, not here...
I feel sick in this sick city.
Today we visited La Abuelita, señor Lopez´s grandma. The 91-year-old lady lives in the other side of the city, which means a two hour car ride both ways.
Pobrecita Abuelita was in a car accident a few months ago, broke both her legs and is now in a wheelchair. Her apartment on the second floor with no lift in the building means she can´t go out. Broke my heart.
Bebecito was immediately intimate with her and was fascinated by the wheelchair. It made the old lady´s day.
Why do I always feel so guilty when I go visit the elderly and then have to leave? No matter how long one stays it is always too short.
I miss my grandma who passed away six years ago, and I still think why I didn´t visit her more often, or stay longer when I did.
***
Mexico City on hirviö.
Saastunut kaikin mahdollisin tavoin:
aukaisemattomiin liikennesolmuihin jumittuneiden miljoonien autojen pakokaasuista;
epäterveistä rakennusprojekteista yhä ylös yrittämässä, täyttämässä jokaisen mahdollisen neliömetrin;
mainostilasta, joka peittää joka ainoan kuviteltavissaolevan pinnan saavuttamaan miljoonia väsyneitä silmäpareja valmiina aivopestäviksi valmiina ostamaan unelmia jotka eivät voi toteutua. Eivät täällä.
Tunnen itseni aika sairaaksi tässä sairaassa kaupungissa.
Tänään kävimme La Abuelitan luona. Señor Lopezin 91-vuotias isoäiti asuu kaupungin toisella puolella, mikä näissä mittasuhteissa tarkoittaa kahden tunnin matkaa suuntaansa. Pobrecita Abuelita oli auto-onnettomuudessa muutama kuukausi sitten. Katkaisi molemmat jalkansa ja on nyt sidottu pyörätuoliin. Hänen asuntonsa on hissittömän talon toisessa kerroksessa, joten mummoparka ei pääse ulkoilemaan lainkaan.
Onni oli välittömästi sinut vanhan rouvan kanssa, sekä aivan myyty tarkastelemaan pyörätuolia, vehje jollaista ei ollut ennen nähnyt. La Abuelita liikuttavan otettu vierailustamme.
Miksihän minulle aina tulee niin syyllinen olo kun käyn vanhuksia katsomassa? Ihan sama kuinka kauan vierailu kestää, aina tuntuu että liian lyhyeksi jäi. Minulla on vieläkin ikävä omaa Mummoa, joka siirtyi ajasta ikuisuuteen kuusi vuotta sitten, ja vieläkin ajattelen että miksi en silloin käynyt Mummon luona tarpeeksi usein, tai viipynyt kauemmin.
It is polluted in every possible way:
fumes of millions and millions of cars circulating in the non-functioning infrastructure - or rather, stuck in it;
unhealthy constructions littering every square metre, climbing higher and higher;
advertisements size of a football field reaching skies, on every surface imaginable, trying to reach the millions and millions of potential brains to wash who are waiting to be sold a dream that can´t come true, not here...
I feel sick in this sick city.
Today we visited La Abuelita, señor Lopez´s grandma. The 91-year-old lady lives in the other side of the city, which means a two hour car ride both ways.
Pobrecita Abuelita was in a car accident a few months ago, broke both her legs and is now in a wheelchair. Her apartment on the second floor with no lift in the building means she can´t go out. Broke my heart.
Bebecito was immediately intimate with her and was fascinated by the wheelchair. It made the old lady´s day.
Why do I always feel so guilty when I go visit the elderly and then have to leave? No matter how long one stays it is always too short.
I miss my grandma who passed away six years ago, and I still think why I didn´t visit her more often, or stay longer when I did.
***
Mexico City on hirviö.
Saastunut kaikin mahdollisin tavoin:
aukaisemattomiin liikennesolmuihin jumittuneiden miljoonien autojen pakokaasuista;
epäterveistä rakennusprojekteista yhä ylös yrittämässä, täyttämässä jokaisen mahdollisen neliömetrin;
mainostilasta, joka peittää joka ainoan kuviteltavissaolevan pinnan saavuttamaan miljoonia väsyneitä silmäpareja valmiina aivopestäviksi valmiina ostamaan unelmia jotka eivät voi toteutua. Eivät täällä.
Tunnen itseni aika sairaaksi tässä sairaassa kaupungissa.
Tänään kävimme La Abuelitan luona. Señor Lopezin 91-vuotias isoäiti asuu kaupungin toisella puolella, mikä näissä mittasuhteissa tarkoittaa kahden tunnin matkaa suuntaansa. Pobrecita Abuelita oli auto-onnettomuudessa muutama kuukausi sitten. Katkaisi molemmat jalkansa ja on nyt sidottu pyörätuoliin. Hänen asuntonsa on hissittömän talon toisessa kerroksessa, joten mummoparka ei pääse ulkoilemaan lainkaan.
Onni oli välittömästi sinut vanhan rouvan kanssa, sekä aivan myyty tarkastelemaan pyörätuolia, vehje jollaista ei ollut ennen nähnyt. La Abuelita liikuttavan otettu vierailustamme.
Miksihän minulle aina tulee niin syyllinen olo kun käyn vanhuksia katsomassa? Ihan sama kuinka kauan vierailu kestää, aina tuntuu että liian lyhyeksi jäi. Minulla on vieläkin ikävä omaa Mummoa, joka siirtyi ajasta ikuisuuteen kuusi vuotta sitten, ja vieläkin ajattelen että miksi en silloin käynyt Mummon luona tarpeeksi usein, tai viipynyt kauemmin.
Sunday, February 17, 2008
Määränpää - Destination
Täältä - From here
Tänne- To here
Tietenkin Mexico Cityn kautta ensin.
Matkalaukut melkein pakattu.
Kävin vielä hakemassa matkalukemista kirjakaupasta.
Kurt Vonnegutin Mother Night, en ole kyseistä tainnut ennen lukea. Yllätyin että edes löytyi, yleensä Vonneguteista on painokset loppu. Tai niitä ei muuten haluta myydä.
Myyjä haki kopion lukkojen takaa, samasta kaapista missä pidetään Bukowskit ja Kerouackit. Kuulemma varastetaan jos ne pidetään hyllyssä asiakkaitten lehteiltävinä. Kukahan niitä varastaa? Narkkarit vai? Kirjallisuusopiskelijat? Kirjallisuusnarkkarit?
Tai ehkä niitä siksi viedään maksutta kun kirjakauppiasnylkyrit kiskoo mokomalla 20 taalaa vaikka rajan eteläpuolella hinta olisi vaan 14. Ja dollarienkurssit ovat melkein yks yhteen.
***
I went to a book shop to get something to read for the trip. I was pleasantly surprised to find a copy of Kurt Vonnegut's Mother Night. Usually Vonnegut is hard to come by, because the editions are sold out. Or because they just don't want to sell his books.
The saleswoman went to get my copy of Vonnegut in a locked cabinet, where his titles were next to the ones of Bukowski and Kerouac. She told me that otherwise they get stolen. I wonder who steals them. Junkies? Literature students? Literature junkies?
Or maybe they get stolen because the tight a** booksellers still haven't reduced the prices even though the Canadian dollar is equal to US since last summer. The book I bought cost CAD 20 but only USD 14. That's stealing, I tell you.
Friday, February 15, 2008
Hyvää eilistä Ystävänpäivää!
Nyt kävi sellainen ettei ole käynyt ikinä! Unohdin eilen sekä ystävänpäivän että Señor Lopezin syntymäpäivän.
Kuvassa päivänsankari soittaa vauvakitaraa. Kappaleena ilmakitaraklassikko Black Sabbathin War Pigs.
Tänä iltana luvassa Psychotropical Orchestran keikka jotta pääsee sankari tuulettumaan.
***
Happy Belated Valentine!
Yesterday happened something that never before! Yours truly forgot both the Valentine's day and the birthday of Señor Lopez... Oh Shame!
Well, as seen in picture, the birthdayboy celebrated by playing with the baby-guitar, now playing the air guitar classic War Pigs by Black Sabbath.
Just a little warm-up for tonight's gig: Psychotropical Orchestra!
Tuesday, February 12, 2008
Sieni - Mushroom
Keltainen satusieni oli pesiytynyt kukan juurelle olohuoneeseemme. Pikkiriikkinen itiöemä ei suinkaan ole muovista vaikka siltä näyttääkin. Auringostako lie saanut kirkkaan värinsä vai mistä. Kuvan otin eilen, tänään se oli jo nuukahtanut.
Señor Lopez valittaa asuntomme huoneilman kärsivän kuivuudesta. Sieni lienee todisteena ettei täällä nyt ihan rutikuivaa ole.
Tulee mieleen kaukaiset Englannin ajat kun siinä yhdessäkin asunnossa löysin sienen kasvamasta kokolattiamatosta makuuhuoneen nurkassa. Ruskeanharmaa ja paljon keltaista kasvattiamme suurempi, ilkeämmän oloinen. Eipä tullut silloin otettua kuvaa.
***
A yellow fairytale mushroom grew in the flower pot in our living room. The tiny little fungus looks plasticky but really is a growing being. Maybe the bright colour is borrowed from the winter sun. The picture was taken yesterday and today the little thing had already tired of its trip on this earth.
I suppose this proves wrong Señor Lopez who complains that our apartment is too dry.
The little yellow mushroom brings into mind the good old times in England. One of my dwellings was so damp that I found a mushroom growing from the carpet in the bedroom. That species was bigger and looked somehow more sinister than our yellow fellow. Too bad I didn't think of taking a picture back then.
Thursday, February 7, 2008
Nuori Vihainen Nainen on täällä taas - Angry Young Woman is here again
Ennen minäkin olin Nuori Vihainen Nainen, kaikkien alojen kriitikko ja kielipoliisi joka en koskaan kaihtanut tilaisuutta jakaa mielipiteeni tai tuohtumukseni asiasta kuin asiasta. Kirjoittelin valituskirjeitä naistenlehtien päätoimittajille ala-arvoisista jutuista valittaen ja muutenkin jaksoin räksyttää, syystä tai joskus jopa ihan huvin ja harjoituksen vuoksi.
Ajat ovat muuttuneet. Minusta on tullut pehmeä ja suvaitsevainen. Tai korkeintaan päivittelen (hassua miten tuo sana on muuttanut merkitystään näin internet-aikoina..) asioita señor Lopezille tai vain jupisen siitä itsekseni.
Mutta ei tänään. Tänään vanha kriitikko nosti nuokahtanutta päätään kun satuin pitkästä aikaa aukaisemaan telkkarin ja sieltä tuli Uutinen. Cbc siellä uutisoi että vauvojen tuttipulloista on löytynyt Vaarallista Ainetta joka pullosta liukenee nesteeseen ja sen mukana pienokaisen elimistöön. Haastateltiin Huolestunutta Äitiä joka ihmetteli miten voisi pikkuistaan suojella kun oikein Turvallisen Merkinkin pulloista tätä ainetta on löytynyt. Uutistenlukija kehoitteli vanhempia ehkä vaihtamaan tuttipullot, harkitsemaan jopa vanhanaikaisen lasipullon käyttöönottoa.
Ei siinä mitään. Hyvä kun tiedottavat. Mutta. Koko uutisessa ei kertaakaan mainittu että parhaan suojan lapsi saa, tältäkin uhalta, äidin rintamaidosta. Ei tarvitse pullojen kanssa leikkiä, ehkä satunnaisesti vaan. Ja tietysti kaikki muut hyödyt päälle. Mutta ei sanaakaan. Vaikka imetys on Kanadan terveydenhuollonkin yleisissä suosituksissa.
Siis tuohduin. Niin paljon että menin jo kirjoittamaan kommenttia cbc:lle. Ja vielä enemmän pöyristyin, koko nettisivuilla ei nimittäin ole palauteosoitetta! Tai olin varmaan niin pöyristynyt etten siksi sitä löytänyt. Katsotaan jos tuohtumus jatkuu huomiseen, ehkä yritän uudelleen... Tulipahan tänne vuodatettua.
***
I used to be the Angry Young Woman, the language police and the critique of all areas who never let pass an opportunity to give a piece of my mind. Days on end I wrote letters to the chief editors of women's magazines in order to let them know the low quality of their publications, or found other ways to let my opinion to be heard, with or without reason.
Times have changed. I have become soft. And tolerant. Or at least I keep my opinions to myself (or share it with señor Lopez the most). Or at least withhold the letters.
Until today. I turned on the TV and heard the news. It was a reportage by CBC telling about Dangerous Substance found in plastic baby bottles that awakened the sleeping critique in me. A Concerned Mother was interviewed, she wondered how she could ever protect her young one from the bad world, when one cannot even trust the Safe Brand. And the anchor advising all parents to go change the bottles to safe ones - even to use good old glass bottles.
And that's all OK. But. There was no mention whatsoever that there is another, easier, cheaper and safer way to feed one's child. Breastfeeding. No bottles needed, at least most of the time. But no mention. Even though breastfeeding is also recommended by Health Canada.
So... in kicks the rage and this Mama switches on the computer to leave a comment on the CBC website. But to even further frustration, on the site there's no place to leave comments. Or was it the blinding frustration that prevented me from finding it? If the Angry A-little-bit-older Woman holds on until tomorrow I might go back to find a way to leave my comment. Mañana.
Ajat ovat muuttuneet. Minusta on tullut pehmeä ja suvaitsevainen. Tai korkeintaan päivittelen (hassua miten tuo sana on muuttanut merkitystään näin internet-aikoina..) asioita señor Lopezille tai vain jupisen siitä itsekseni.
Mutta ei tänään. Tänään vanha kriitikko nosti nuokahtanutta päätään kun satuin pitkästä aikaa aukaisemaan telkkarin ja sieltä tuli Uutinen. Cbc siellä uutisoi että vauvojen tuttipulloista on löytynyt Vaarallista Ainetta joka pullosta liukenee nesteeseen ja sen mukana pienokaisen elimistöön. Haastateltiin Huolestunutta Äitiä joka ihmetteli miten voisi pikkuistaan suojella kun oikein Turvallisen Merkinkin pulloista tätä ainetta on löytynyt. Uutistenlukija kehoitteli vanhempia ehkä vaihtamaan tuttipullot, harkitsemaan jopa vanhanaikaisen lasipullon käyttöönottoa.
Ei siinä mitään. Hyvä kun tiedottavat. Mutta. Koko uutisessa ei kertaakaan mainittu että parhaan suojan lapsi saa, tältäkin uhalta, äidin rintamaidosta. Ei tarvitse pullojen kanssa leikkiä, ehkä satunnaisesti vaan. Ja tietysti kaikki muut hyödyt päälle. Mutta ei sanaakaan. Vaikka imetys on Kanadan terveydenhuollonkin yleisissä suosituksissa.
Siis tuohduin. Niin paljon että menin jo kirjoittamaan kommenttia cbc:lle. Ja vielä enemmän pöyristyin, koko nettisivuilla ei nimittäin ole palauteosoitetta! Tai olin varmaan niin pöyristynyt etten siksi sitä löytänyt. Katsotaan jos tuohtumus jatkuu huomiseen, ehkä yritän uudelleen... Tulipahan tänne vuodatettua.
***
I used to be the Angry Young Woman, the language police and the critique of all areas who never let pass an opportunity to give a piece of my mind. Days on end I wrote letters to the chief editors of women's magazines in order to let them know the low quality of their publications, or found other ways to let my opinion to be heard, with or without reason.
Times have changed. I have become soft. And tolerant. Or at least I keep my opinions to myself (or share it with señor Lopez the most). Or at least withhold the letters.
Until today. I turned on the TV and heard the news. It was a reportage by CBC telling about Dangerous Substance found in plastic baby bottles that awakened the sleeping critique in me. A Concerned Mother was interviewed, she wondered how she could ever protect her young one from the bad world, when one cannot even trust the Safe Brand. And the anchor advising all parents to go change the bottles to safe ones - even to use good old glass bottles.
And that's all OK. But. There was no mention whatsoever that there is another, easier, cheaper and safer way to feed one's child. Breastfeeding. No bottles needed, at least most of the time. But no mention. Even though breastfeeding is also recommended by Health Canada.
So... in kicks the rage and this Mama switches on the computer to leave a comment on the CBC website. But to even further frustration, on the site there's no place to leave comments. Or was it the blinding frustration that prevented me from finding it? If the Angry A-little-bit-older Woman holds on until tomorrow I might go back to find a way to leave my comment. Mañana.
Subscribe to:
Posts (Atom)