Muotia, pakoilua - Fashion and escapism

In the picture / Kuvassa: Onni con muchachas de la playa

9. March.08
Ollaan melkein jumalan selän takana, kaukana kavala maailma, ja tämäkin maailmankolkka on päässyt sivistyksestä osalliseksi: nuoret muchachat kulkevat imukiressäfarkuissa ja kirkuvanvärisissä diamantein koristelluissa lycratopeissa. Voi melkein tuntea stretch-farkkukankaan liimautuvan hikisiin reisiin 30 asteen kosteassa keskipäivässä pikku tuulenvireen nostattaessa pölypilviä päällystämättömällä kylänraitilla. Ainoastaan ikäloput hampaattomat señorat käyskentelevät arvokkaasti perinteisissä mayojen kirjailluissa puuvillamekoissa. Polveen ulottuva laatikkomalli on vilpoisa ja passaa myös väsähtäneille muodoille.
Eilispäivän Eurodisko raikuu kun astumme palapan alle. Restaurante on ulkoilma -sellainen laguunin rannalla, Balneario del Buena Vistaan kuuluva. Tuulenvire tuo taisaisin väliajoin virtsaisen leyhähdyksen bañoista päin. Paheellisuuteni huipussaan: nautin Superior -oluen imettäen samalla.
Ajatus: rakastan tätä paikkaa, kaikkine ristiriitaisuuksineen.
***
We are far from sivilisation here, but the winds of fashion are catching up. Muchachitas prancing on dusty main street under the scorching mid-day sun, sporting two sizes too small jeans and bright coloured lycra-tops decoarted with sequins and diamantes. I can almost feel the thick material sticking to their sweaty thighs. Only the ancient señoras, flashing their toothless smiles, dress in the traditional mayan style: knee length dress embroidered with flowers, birds, butterflies and the like; box-shaped, it conceals any bump in the body, loose white cotton makes it ideal to the weather.
Yesterday's Eurodisco hits welcome us when we enter the restaurant at Balneario del Buena Vista. I feel myself a bit naughty ordering a Superior beer while breastfeeding Bebecito.
A thought: I love this place with all its contradictions and imperfections.

A House with a View

Tästä alkaa retrospektiivinen kuvakertomus lomastamme Laguunilla.
Here begins my retrospective story about our vacation at the Laguna Bacalar.

7.March.08
Kun astuin ulos koneesta Chetumalin kentällä trooppinen ilta leyhähti vastaan. Lämmöllä ja paikan rauhallisuudella on ihmeellinen vaikutus: kaikki negatiivinen energia jota olin kerännyt Cityssä oli hetkessä poispyyhkäisty. Bacalarissa rahalla ei ole merkitystä ja ongelmat tuntuvat vähäisiltä ja kakki on mahdollista. Saapuessamme taloon josta tuli kotimme kuukaudeksi tunsin itseni hetki hetkeltä onnellisemmaksi: mukava pikku talo laguuninäköalalla, suuri palapa-kattoinen terassi ja laituri josta pääsi pulahtamaan melkein liian lämpimään veteen.
Ja miten mukava onkaan saapua taloon jossa on hyvinvarustettu kirjahylly. Klassikot Greenestä Orwelliin ja Steinbeckistä Hemingwayhyn tervehtivät kuin vanhat ystävät. Alkulomasta jätin kuitenkin klassikot, koska käsiini osui ¡Caramba! - toisen polven amerikanmeksikolaisen Nina Marie Martinezin esikoisromaani, hauskasti Spanglishilla kirjoitettu surrealistinen kertomus.
***
When I stepped out of the plane at the Chetumal International Airport, the hot breath of tropical air was welcoming me and I felt immediately how all the negative energy I had been gathering in the City vanished. It's not just the heat but all the tranquility of the place that has this kind of effect on me, and most of the people I know. Down there money doesn't exist - or at least has no importance, problems seem petty and everything is possible.
After the short ride we arrived to our home for the month: a little house with a view, with a substantial palapa-covered terrace and a deck to facilitate dipping into the lukewarm clear laguna.
And how I love to enter a house with books! In the shelves of this one the classics from Greene and Orwell to Steinbeck and Hemingway were greeting like old amigos. However, I left the classics for further digestion and started with ¡Caramba! an interesting first novel of a second generation American Mexican Nina Marie Martinez; a surreal story amusingly written in Spanglish.

U-käännähdös - U-turn

Yllättäen lentokone ei pudonnutkaan ja olemme jälleen Monster Cityssa. Kuukauden oleskelu Paratiisissa on mennytta kuin päiväuni. Paluuhan tapahtui jo viikko sitten mutta aika on vierähtänyt Ameriikan Kälyn ja Onnin Teksasin Tyttöserkun vierailun puitteissa.

Tänään, kulttuurinnälkäisinä, pakkauduimme autoon: minä, Señor Lopez, Anoppi sekä Onni, uhmasimme sietämätöntä trafiikkia päästäksemme Kultuurin lähteille keskikaupungille katselemaan Kuuluisia Valokuvia jotka ovat ilmaiseksi näytillä. Keskustaa lähestyässemme, hiukan sen Enkelipatsaan jälkeen (se on sellaisen pylvään nokassa ja sanotaan että kun se putosi vuoden ´57 maanjäristyksessä se huusi tuskissaan, siis se enkeli. Ihmettelen ääneen että miksei se noussut siivilleen...) huomasimme että päivän ensimmäisen virheen teimme ennen lähtöä. Emme nimittäin katsoneet uutisia joissa olisi mainittu että Keskustassa olikin mielenosoitus tänään. Marssiva ihmispaljous täytti kadut juuri siellä minne meidän piti päästä. Iskulauseista päättelimme että mielenosoituksella on jotain tekemistä petroolin yksityistämisen kanssa.

Bensavalon palaessa, keskipäivän auringon paahtaessa ja Onnin levotonta unta seuratessa kaartelimme määränpäätämme kuin kissa kuumaa puuroa. Pikaisen harkinnan jälkeen teimme U-käännöksen Kultuurin kustannuksella. Anoppi muisti kotimatkan varrella olevan mainion ravintolan johon hän meidät halusi kustantaa. Ruokapaikan katosta roikkuvat teko-delfiinit antoivat ymmärtää että merenherkkujahan täältä saisi... tällä kertaa jätin kuitenkin Vuelve a la vidan väliin ja tilasin jotain mikä maistui yhtä eksoottiselta kuin kuulostikin: Platano relleno de mariscos. Eli suomeksi äyriäisillä täytetty banaani, rasvassa paistettu tietysti. Niin hurjalta yhdistelmä kuin kuulostikin, oli se kuitenkin maittava - ja täyttävä! Ja kaikki ne simpukat ja muut eläväiset joita sieltä banaanin sisältä löytyi, oli kunnolla kypsennetty.
Kotiinpaluu iltapäiväruuhkassa. Sielu jäi ravitsematta mutta ruumis kyllä tuli sitäkin ravitummaksi.

Mielenosoittajat olivat sitten tunkeutuneet eduskuntataloon, jälkeenpäin näimme uutisista. Mikään ei silti muutu, ennustaa Señor Lopez.
***
To my surprise the plane didn´t crash and we are back from the jungle, again in the Monster City. The month in Paradise is gone like a daydream. Actually, we returned already a week ago, but my return to the keyboard was postponed because of the visitors: my Gringa Sister-in-law and Bebecito´s Girl Cousin from Texas.

Today, hungry for culture, we set off in a car: myself, La Suegra, Señor Lopez and Bebecito (well, he maybe less hungry than the rest. Despite the unbearable traffic, we aimed to the city centre, where, so we had heard, there was a Photo Exhibition Free to the Public and Well Worth to See. Approaching the centre, somewhere along the Angel Statue (the one on top of the pillar, they say that when she fell during the ´57 earthquake, she screamed. And why she just didn´t fly off, ask I...) we started seeing the masses on the street. Marching, chanting, the police barring all the streets leading to the sources of Culture we were seeking.

We realised that we´d committed the day´s first mistake already at home. We hadn´t checked the news. Admitting that there were way too many people, and chaos between us and Culture, I watched Señor Lopez perform a U-turn, disappointed. Somewhere along the way La Suegra remembered a restaurant she wanted to invite us. The place was decorated with Dolphins hanging from the ceiling so I gathered their speciality was seafood. I decided against La vuelve a la vida this time and ordered something that tasted as original as it sounds: Platano relleno de mariscos - A fried plantain (or whatever they call the huge banana that is called platano macho here) filled with seafood. Sounds as a strange combination but is very delicious, and fills one up! And, as not to repeat past episodes, the seafood is cooked in this one. Well fed, although not satisfied our hunger for culture, we endured the journey home in the afternoon traffic.

Later in the news, we learned that the demonstration was about the privatisation of petrol - as is all and only news these days.

Greetings from Paradise! - Terveisia Paratiisista!

Olemme paratiissa.
Onnin Top 5:
5) Uinti turkoosissa laguunissa Aidin ja Isin kanssa.
4) Paljon syleja ja seurustelijoita.
3) Ensimmainen makuelamys: Mango!
2) Kylapaikan punainen riisipallo valaisin ja muut mielenkiintoiset esineet, kasvit ja elaimet.
1) Siesta riippumatossa.

Paratiisissa ei ole jatkuvaa internet-yhteytta, joten postaukset saattavat jaada harvanlaisiksi. Disculpe!
***
We are in Paradise.

Bebecito´s Top 5 for Today:
5) Swimming in a turquoise laguna with Mamacita & Papacito
4) Lots of admirers
3) Tasting something divine (almost as divine as mother´s milk): Mango!
2) Red rice paper globe lamp and other interesting objects, materials,plants and animals.
1) Siesta en hamaca.

There´s no constant internet connection in the Paradise, so the next posting may take time. Disculpanme!

Odotellessa... - Anticipation...

Onni nukkuu, matkalaukku pakattu, kaikki valmiina lähtöön, odottelua vielä muutama tunti.

Señor Lopez pääsi ennätysajassa perille. Sai jo hankittua meille majapaikan kuukaudeksi... kalliiksi tuli, mutta kun ei telttaileminen oikein käy laatuun tällä reissulla. Tuskin jaksan odottaa pulahdusta siniseen laguuniin, vaikka taitaa jäädä huomiseen, koska lento on perillä vasta illansuussa.

***
Bebecito sleeping, suitcases all packed, everything ready to go... as usual, few hours too early and nothing much to do.

Señor Lopez arrived to the destination in a record time. He found us a place to stay for a month... bloody expensive, but this time camping is not an option. I can hardly wait to be able to plunge into the Blue Lagoon, although it looks like I do have to wait until tomorrow morning, as our flight arrives in early evening. I´m not that impatient that I´d go share my bathing with crocodiles or other creatures of the night...

tarpeetonta machoilua ja trooppista matkakuumetta - unnecessary machoism and tropical travel bug

Olen saanut luvan imettää. Onni on onnellisempi kuin aikoihin paluusta vanhaan päiväjärjestykseen. Voimme vihdoin ruveta suunnittelemaan Etelään lähtöä. Etelä tarkoittaa Bacalarin laguunia lähellä Chetumalia ja Belizen rajaa. Sinne on täältä Citystä kahden päivän automatka. Tai kahden tunnin lentomatka, jos niin haluaa.

Viimeksi kaksi vuotta sitten taitoimme tuon matkan autolla, ja minä olisin mielenkiinnolla tehnyt sen jälleen. Välille kun mahtuu tulivuoria ja merenrantaa ja autiomaata ja keidasmaisia palmumetsiä.... Señor Lopez vaan on sitä mieltä että Onni on liian pieni matkustamaan noin pitkään autossa, vaikka meillä olisi mahdollisuus tehdä lyhyempiä päivämatkoja ja katsella enemmän ympäristöä. Mutta kun ei.

Siispä kävimme ostamassa lentoliput minulle ja Onnille, ja señor Lopez ajaa autolla yksin. Turhaa rahanmenoa ja saastutusta sanon minä mutta tällä kertaa en mahtanut señor Lopezin sisäiselle macholle mitään. Hän lähtee matkaan tiistaina, me seuraamme perässä torstaina.
Sininen Laguuni Odottaa!

***
I finally have the permission to breastfeed again. Which means that we can at last start to plan the rest of our stay in this country - in other words, the trip to the South. South means Bacalar Laguna near Chetumal and Belize border. The journey from the City takes two days in a car, or two hours by plane if you like.

Two years ago we did the road trip, and I´d like to repeat the experience again this time. But Señor Lopez disagrees. Says that Bebecito is too small for such a long drive, even though we could take our time and stop as many times as we´d like. There´s plenty to see in between: volcanoes, desert, sea shore, ancient palm forests....

But a NO is a no, and I had to go purchase a plane ticket for myself and Bebecito, and let señor to drive all the way alone. Unnecessary pollution and waste of money I tell you but I´m unable to fight the secret macho that has been released in señor Lopez. He´ll start the voyage on Tuesday, Bebecito and myself follow on Thursday.
Blue Laguna Awaits!!

Mexico City

Mexico City is a monster.
It is polluted in every possible way:
fumes of millions and millions of cars circulating in the non-functioning infrastructure - or rather, stuck in it;
unhealthy constructions littering every square metre, climbing higher and higher;
advertisements size of a football field reaching skies, on every surface imaginable, trying to reach the millions and millions of potential brains to wash who are waiting to be sold a dream that can´t come true, not here...
I feel sick in this sick city.

Today we visited La Abuelita, señor Lopez´s grandma. The 91-year-old lady lives in the other side of the city, which means a two hour car ride both ways.
Pobrecita Abuelita was in a car accident a few months ago, broke both her legs and is now in a wheelchair. Her apartment on the second floor with no lift in the building means she can´t go out. Broke my heart.
Bebecito was immediately intimate with her and was fascinated by the wheelchair. It made the old lady´s day.

Why do I always feel so guilty when I go visit the elderly and then have to leave? No matter how long one stays it is always too short.

I miss my grandma who passed away six years ago, and I still think why I didn´t visit her more often, or stay longer when I did.
***
Mexico City on hirviö.
Saastunut kaikin mahdollisin tavoin:
aukaisemattomiin liikennesolmuihin jumittuneiden miljoonien autojen pakokaasuista;
epäterveistä rakennusprojekteista yhä ylös yrittämässä, täyttämässä jokaisen mahdollisen neliömetrin;
mainostilasta, joka peittää joka ainoan kuviteltavissaolevan pinnan saavuttamaan miljoonia väsyneitä silmäpareja valmiina aivopestäviksi valmiina ostamaan unelmia jotka eivät voi toteutua. Eivät täällä.
Tunnen itseni aika sairaaksi tässä sairaassa kaupungissa.

Tänään kävimme La Abuelitan luona. Señor Lopezin 91-vuotias isoäiti asuu kaupungin toisella puolella, mikä näissä mittasuhteissa tarkoittaa kahden tunnin matkaa suuntaansa. Pobrecita Abuelita oli auto-onnettomuudessa muutama kuukausi sitten. Katkaisi molemmat jalkansa ja on nyt sidottu pyörätuoliin. Hänen asuntonsa on hissittömän talon toisessa kerroksessa, joten mummoparka ei pääse ulkoilemaan lainkaan.
Onni oli välittömästi sinut vanhan rouvan kanssa, sekä aivan myyty tarkastelemaan pyörätuolia, vehje jollaista ei ollut ennen nähnyt. La Abuelita liikuttavan otettu vierailustamme.

Miksihän minulle aina tulee niin syyllinen olo kun käyn vanhuksia katsomassa? Ihan sama kuinka kauan vierailu kestää, aina tuntuu että liian lyhyeksi jäi. Minulla on vieläkin ikävä omaa Mummoa, joka siirtyi ajasta ikuisuuteen kuusi vuotta sitten, ja vieläkin ajattelen että miksi en silloin käynyt Mummon luona tarpeeksi usein, tai viipynyt kauemmin.

Vuelve a la Vida

Tulimme siihen tulokseen etta vatsaongelmani alkupera oli los mariscos eli merenelavat joita kavimme syomassa Anopin synttareiden kunniaksi. Annokseni nimi oli ironisesti Vuelve a la vida eli Paluu elamaan. Ajattelimme ehdottaa uudeksi nimeksi Vuelve al hospital.

Onni ja mina, hiukan traumatisoituneena, laskemme paivia laakekuurin loppuun. Hiljaiseloa viela muutama paiva.

***
We came to the conclusion that my stomach bug was the origin of los mariscos, seafood, that we had to celebrate La Suegra´s birthday last week. I ate something called Vuelve a la vida, which, ironically enough means Back to Life. I suggest this be renamed Vuelve al hospital.

A little bit traumatised of all this, I and Bebecito are counting days till the end of my medication. Means a few more days of little action.

Nestehukka - Dehydration

Enpa tainnut tietaa mita nestehukka oikeasti tarkoittaa ennen kuin pari yota sitten.
Sain turistiripulin, tai ainakin siksi sita ensin luulin. Oksennusta ja ripulointia koko yon, niin kauan kunnes koko elimisto oli taysin kuivaksi puristettu. Samalla piti tietysti viela imettaa vauvaa, jotta kaikki viimeisetkin nesteet sain hukattua. Olo oli taysin epatodellinen, en pysynyt pystyssa koska heti alkoi heikottaa.
Aamulla olo oli hiukan parempi mutta vatsatauti jatkui eika nesteetkaan oikein pysyneet sisalla. Ei muuta kuin sairaalaan, suoraan tiputukseen ja kuin ihmeen kautta elimisto alkoi virota. Samasta letkusta antibiootteja tappamaan kaiken mika viela suolistossa oli elossa. En onneksi joutunut yopymaan sairaalassa.
Kotiin paastya alkoi Onnin opettaminen tuttipullolle, ja rintojen pumppaaminen antibioottikuurin ajaksi. Ei mitaan kivaa puuhaa. Tuntuu kuin olisin pettanyt hanen luottamuksensa mutta kaikeksi onneksi suostui sentaan syomaan. Tallaisissa alakuloisissa merkeissa taalla tanaan. Joudumme siirtamaan Etelaan lahtoa muutamalla paivalla kunnes kaikki on back to normal.

***
I don´t think I knew before what dehydration really means.
I got something that the Mexicans call la turista, meaning a stomach bug of some kind. Only that this stomach bug was nothing like any other time I have suffered. Excuse my graphic expressiveness, but there is no other way to explain: I was on the toilet and vomiting at the same time. All night long. Until my body contained no more liquids. All the same, I had to breastfeed Bebecito, to ensure that there was no drop of hydration left in me.
In the morning I felt somewhat better, however, the nausea continued and I felt really weak, delirious, couldn´t stand up because I felt like fainting. So... to the hospital it was, directly to IV with glocose and antibiotics to kill whatever it was that was causing mayhem in my tummy. After a few hours of this fun I was discharged.
Back home started the fun of teaching Bebecito to take bottle instead of breast and emptying my breasts with a pump, as because of the antibiotics I have to take my milk is poisonous now. No fun. I feel that I have totally betrayed him. But at least he ate. The least we need now is a sick baby here. A little bit melancholic feelings here. Because of this we also have to postpone our trip to the South for a few days. Such is life.

Perilla - The arrival

Kaikesta jannityksesta huolimatta siirtyminen Meksikoon sujui hyvin. Pienokaisemme taitaa olla synnynnainen matkailija, nukkui lahestulkoon kokonaan molemmat lennot ja oli hyvin innoissaan kaikesta uudesta mita matkanvarrelle sattui. Nyt anoppilassa myos Mamacita alkaa toipua matkan rasituksesta ja ennen kaikkea tasta vuoristotaudista. Mexico Cityhan on 2300 m merenpinnan ylapuolella joten aina ensimmaiset paivat heikottaa ja paassa viuhuu ainakin meikalaisella, ennen kuin tahan tottuu. Ihana aurinko (vaikkakin saastepilvien lapi) auttaa asiassa.

***
Regardless all the nervousness before the trip, everything went even better than hoped for. Our Bebecito seems to be born to travel; he slept through both flights and was very excited about everything he saw along the way. It was the Mamacita who suffered the most for the long voyage, but even I start to be back to normal today. Arriving to the altitude of Mexico City which is 2300 m above the sea always takes its toll, at least on me. I feel nausea and vertigo for a few days before settling in.