skip to main |
skip to sidebar
Joku aika sitten törmäsin blogiin jossa oli yhdensananrunoja. Englanniksi. Myöntää täytyy etten niistä paljon ymmärtänyt. Nyt hakiessani sitä laittaakseni en enää löytänyt.
Mutta suomenkieli on siitä mainio ja leikkisä että yhdensananrunoja, tai ainakin -riimejä voi ihastella ihan tavallisessa puheessakin.
Itse maistelin näitä tänään:
vaa-
kaa-
kaan
lämpi-
mämpi
os-
tos
***
Some time ago I found this blog that had one word poems, in English. I didn´t much care about them, or perhaps didn´t understand them. Now I tried to look for it but it had disappeared in the blog outer space....
Anyhow, Finnish is such a fantastic and playful language that one can encounter one-word-poems - or at least rhymes in every day speech. The above are ones that I savoured today. (meanings: neither a scale; warmer; purchase)
Mexico City is a monster.
It is polluted in every possible way:
fumes of millions and millions of cars circulating in the non-functioning infrastructure - or rather, stuck in it;
unhealthy constructions littering every square metre, climbing higher and higher;
advertisements size of a football field reaching skies, on every surface imaginable, trying to reach the millions and millions of potential brains to wash who are waiting to be sold a dream that can´t come true, not here...
I feel sick in this sick city.
Today we visited La Abuelita, señor Lopez´s grandma. The 91-year-old lady lives in the other side of the city, which means a two hour car ride both ways.
Pobrecita Abuelita was in a car accident a few months ago, broke both her legs and is now in a wheelchair. Her apartment on the second floor with no lift in the building means she can´t go out. Broke my heart.
Bebecito was immediately intimate with her and was fascinated by the wheelchair. It made the old lady´s day.
Why do I always feel so guilty when I go visit the elderly and then have to leave? No matter how long one stays it is always too short.
I miss my grandma who passed away six years ago, and I still think why I didn´t visit her more often, or stay longer when I did.
***
Mexico City on hirviö.
Saastunut kaikin mahdollisin tavoin:
aukaisemattomiin liikennesolmuihin jumittuneiden miljoonien autojen pakokaasuista;
epäterveistä rakennusprojekteista yhä ylös yrittämässä, täyttämässä jokaisen mahdollisen neliömetrin;
mainostilasta, joka peittää joka ainoan kuviteltavissaolevan pinnan saavuttamaan miljoonia väsyneitä silmäpareja valmiina aivopestäviksi valmiina ostamaan unelmia jotka eivät voi toteutua. Eivät täällä.
Tunnen itseni aika sairaaksi tässä sairaassa kaupungissa.
Tänään kävimme La Abuelitan luona. Señor Lopezin 91-vuotias isoäiti asuu kaupungin toisella puolella, mikä näissä mittasuhteissa tarkoittaa kahden tunnin matkaa suuntaansa. Pobrecita Abuelita oli auto-onnettomuudessa muutama kuukausi sitten. Katkaisi molemmat jalkansa ja on nyt sidottu pyörätuoliin. Hänen asuntonsa on hissittömän talon toisessa kerroksessa, joten mummoparka ei pääse ulkoilemaan lainkaan.
Onni oli välittömästi sinut vanhan rouvan kanssa, sekä aivan myyty tarkastelemaan pyörätuolia, vehje jollaista ei ollut ennen nähnyt. La Abuelita liikuttavan otettu vierailustamme.
Miksihän minulle aina tulee niin syyllinen olo kun käyn vanhuksia katsomassa? Ihan sama kuinka kauan vierailu kestää, aina tuntuu että liian lyhyeksi jäi. Minulla on vieläkin ikävä omaa Mummoa, joka siirtyi ajasta ikuisuuteen kuusi vuotta sitten, ja vieläkin ajattelen että miksi en silloin käynyt Mummon luona tarpeeksi usein, tai viipynyt kauemmin.
Tulimme siihen tulokseen etta vatsaongelmani alkupera oli los mariscos eli merenelavat joita kavimme syomassa Anopin synttareiden kunniaksi. Annokseni nimi oli ironisesti Vuelve a la vida eli Paluu elamaan. Ajattelimme ehdottaa uudeksi nimeksi Vuelve al hospital.
Onni ja mina, hiukan traumatisoituneena, laskemme paivia laakekuurin loppuun. Hiljaiseloa viela muutama paiva.
***
We came to the conclusion that my stomach bug was the origin of los mariscos, seafood, that we had to celebrate La Suegra´s birthday last week. I ate something called Vuelve a la vida, which, ironically enough means Back to Life. I suggest this be renamed Vuelve al hospital.
A little bit traumatised of all this, I and Bebecito are counting days till the end of my medication. Means a few more days of little action.
Enpa tainnut tietaa mita nestehukka oikeasti tarkoittaa ennen kuin pari yota sitten.
Sain turistiripulin, tai ainakin siksi sita ensin luulin. Oksennusta ja ripulointia koko yon, niin kauan kunnes koko elimisto oli taysin kuivaksi puristettu. Samalla piti tietysti viela imettaa vauvaa, jotta kaikki viimeisetkin nesteet sain hukattua. Olo oli taysin epatodellinen, en pysynyt pystyssa koska heti alkoi heikottaa.
Aamulla olo oli hiukan parempi mutta vatsatauti jatkui eika nesteetkaan oikein pysyneet sisalla. Ei muuta kuin sairaalaan, suoraan tiputukseen ja kuin ihmeen kautta elimisto alkoi virota. Samasta letkusta antibiootteja tappamaan kaiken mika viela suolistossa oli elossa. En onneksi joutunut yopymaan sairaalassa.
Kotiin paastya alkoi Onnin opettaminen tuttipullolle, ja rintojen pumppaaminen antibioottikuurin ajaksi. Ei mitaan kivaa puuhaa. Tuntuu kuin olisin pettanyt hanen luottamuksensa mutta kaikeksi onneksi suostui sentaan syomaan. Tallaisissa alakuloisissa merkeissa taalla tanaan. Joudumme siirtamaan Etelaan lahtoa muutamalla paivalla kunnes kaikki on back to normal.
***
I don´t think I knew before what dehydration really means.
I got something that the Mexicans call la turista, meaning a stomach bug of some kind. Only that this stomach bug was nothing like any other time I have suffered. Excuse my graphic expressiveness, but there is no other way to explain: I was on the toilet and vomiting at the same time. All night long. Until my body contained no more liquids. All the same, I had to breastfeed Bebecito, to ensure that there was no drop of hydration left in me.
In the morning I felt somewhat better, however, the nausea continued and I felt really weak, delirious, couldn´t stand up because I felt like fainting. So... to the hospital it was, directly to IV with glocose and antibiotics to kill whatever it was that was causing mayhem in my tummy. After a few hours of this fun I was discharged.
Back home started the fun of teaching Bebecito to take bottle instead of breast and emptying my breasts with a pump, as because of the antibiotics I have to take my milk is poisonous now. No fun. I feel that I have totally betrayed him. But at least he ate. The least we need now is a sick baby here. A little bit melancholic feelings here. Because of this we also have to postpone our trip to the South for a few days. Such is life.
Kaikesta jannityksesta huolimatta siirtyminen Meksikoon sujui hyvin. Pienokaisemme taitaa olla synnynnainen matkailija, nukkui lahestulkoon kokonaan molemmat lennot ja oli hyvin innoissaan kaikesta uudesta mita matkanvarrelle sattui. Nyt anoppilassa myos Mamacita alkaa toipua matkan rasituksesta ja ennen kaikkea tasta vuoristotaudista. Mexico Cityhan on 2300 m merenpinnan ylapuolella joten aina ensimmaiset paivat heikottaa ja paassa viuhuu ainakin meikalaisella, ennen kuin tahan tottuu. Ihana aurinko (vaikkakin saastepilvien lapi) auttaa asiassa.
***
Regardless all the nervousness before the trip, everything went even better than hoped for. Our Bebecito seems to be born to travel; he slept through both flights and was very excited about everything he saw along the way. It was the Mamacita who suffered the most for the long voyage, but even I start to be back to normal today. Arriving to the altitude of Mexico City which is 2300 m above the sea always takes its toll, at least on me. I feel nausea and vertigo for a few days before settling in.
Täältä - From here
Tänne- To here
Tietenkin Mexico Cityn kautta ensin.
Matkalaukut melkein pakattu.
Kävin vielä hakemassa matkalukemista kirjakaupasta.
Kurt Vonnegutin Mother Night, en ole kyseistä tainnut ennen lukea. Yllätyin että edes löytyi, yleensä Vonneguteista on painokset loppu. Tai niitä ei muuten haluta myydä.
Myyjä haki kopion lukkojen takaa, samasta kaapista missä pidetään Bukowskit ja Kerouackit. Kuulemma varastetaan jos ne pidetään hyllyssä asiakkaitten lehteiltävinä. Kukahan niitä varastaa? Narkkarit vai? Kirjallisuusopiskelijat? Kirjallisuusnarkkarit?
Tai ehkä niitä siksi viedään maksutta kun kirjakauppiasnylkyrit kiskoo mokomalla 20 taalaa vaikka rajan eteläpuolella hinta olisi vaan 14. Ja dollarienkurssit ovat melkein yks yhteen.
***
I went to a book shop to get something to read for the trip. I was pleasantly surprised to find a copy of Kurt Vonnegut's Mother Night. Usually Vonnegut is hard to come by, because the editions are sold out. Or because they just don't want to sell his books.
The saleswoman went to get my copy of Vonnegut in a locked cabinet, where his titles were next to the ones of Bukowski and Kerouac. She told me that otherwise they get stolen. I wonder who steals them. Junkies? Literature students? Literature junkies?
Or maybe they get stolen because the tight a** booksellers still haven't reduced the prices even though the Canadian dollar is equal to US since last summer. The book I bought cost CAD 20 but only USD 14. That's stealing, I tell you.
Hyvitykseksi synttäreiden unohduksesta tekaisin señor Lopezille Make-Up-muffinseja. Niistä tuli niin hyviä että laitan ohjeen tähän. Tyylilleni uskollisena käytin vain mitä kotona sattui olemaan.
Kaapista löytyi seuraavanlaisia tarvikkeita:
I made up these Make-Up-muffins for señor Lopez, just using whatever I found in the cupboard, as always, and voilà! they were so yummy that I want to share the recipe.
This is what I used:
n. 200 g voita / butter
n. 0.2 l sokeria / sugar
2 munaa / eggs
n. 0.2 l hasselpähkinää jauhettuna / ground hazelnut
n. 0.25 l jauhoja (laitoin puolet täysjyvä- ja puolet valkoisia) / flour (half white, half wholegrain)
n. 1 tl / teaspoon leivinjauhetta / baking powder
n. 0.15 l puolukkahilloa / lingonberry jam (from Ikea, or you can use cranberry jam as well)
- Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää munat yksitellen. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää sekoittaen taikinaan. Sekoita puolukkahillo lopuksi taikinaan. Se saa jopa jäädä kökköihin. Laita muffinsivuokiin. Paista n. 350 F tai n. 180 C noin 15 minuuttia. Tuli 12 muffinsia.
- Beat the butter and sugar until creamy. Add eggs one by one and mix. Mix all dry ingredients together and add them to the dough while mixing. In the end, add the jam. The final dough can be a bit lumpy with the berries. Spoon the dough into 12 baking cups or a muffin tray. Bake in 350 F / 180 C about 15 minutes.
Señor Lopezin kommentti muffinseista: Parhaita mitä olet ikinä tehnyt! Tämä on hänen vakiokommenttinsa kaikista leipomuksistani. Voihan olla että leipurinlahjani paranevat kerta kerralta. Tai sitten Senor Lopezilla on joko huono muisti tai uskomattomat imartelijan lahjat.
Señor Lopez's comment on the final product: These are the BEST you've ever made. But then again, he always says that which indicates that either he has a bad memory or he's an incurable flatterer. Or that my baking skills just get better every time...
Hyvää eilistä Ystävänpäivää!
Nyt kävi sellainen ettei ole käynyt ikinä! Unohdin eilen sekä ystävänpäivän että Señor Lopezin syntymäpäivän.
Kuvassa päivänsankari soittaa vauvakitaraa. Kappaleena ilmakitaraklassikko Black Sabbathin War Pigs.
Tänä iltana luvassa Psychotropical Orchestran keikka jotta pääsee sankari tuulettumaan.
***
Happy Belated Valentine!
Yesterday happened something that never before! Yours truly forgot both the Valentine's day and the birthday of Señor Lopez... Oh Shame!
Well, as seen in picture, the birthdayboy celebrated by playing with the baby-guitar, now playing the air guitar classic War Pigs by Black Sabbath.
Just a little warm-up for tonight's gig: Psychotropical Orchestra!
Keltainen satusieni oli pesiytynyt kukan juurelle olohuoneeseemme. Pikkiriikkinen itiöemä ei suinkaan ole muovista vaikka siltä näyttääkin. Auringostako lie saanut kirkkaan värinsä vai mistä. Kuvan otin eilen, tänään se oli jo nuukahtanut.
Señor Lopez valittaa asuntomme huoneilman kärsivän kuivuudesta. Sieni lienee todisteena ettei täällä nyt ihan rutikuivaa ole.
Tulee mieleen kaukaiset Englannin ajat kun siinä yhdessäkin asunnossa löysin sienen kasvamasta kokolattiamatosta makuuhuoneen nurkassa. Ruskeanharmaa ja paljon keltaista kasvattiamme suurempi, ilkeämmän oloinen. Eipä tullut silloin otettua kuvaa.
***
A yellow fairytale mushroom grew in the flower pot in our living room. The tiny little fungus looks plasticky but really is a growing being. Maybe the bright colour is borrowed from the winter sun. The picture was taken yesterday and today the little thing had already tired of its trip on this earth.
I suppose this proves wrong Señor Lopez who complains that our apartment is too dry.
The little yellow mushroom brings into mind the good old times in England. One of my dwellings was so damp that I found a mushroom growing from the carpet in the bedroom. That species was bigger and looked somehow more sinister than our yellow fellow. Too bad I didn't think of taking a picture back then.
2008 taitaa olla Vauvojen Vuosi. Kuulin juuri juoruja kahdesta uudesta ihmisenalusta ystäväpiirissäni. Eli raskauslaskimeni mukaan se tekee kokonaista kahdeksan uutta kaveria Onnille vielä tänä vuonna. Ilmiselvästi elän kolmekymppisyyttä, samoin kuin ystäväni.
***
2008, Year of the Baby. I just heard gossip about two more pregnant friends, so according to my Baby Calculator that means eight new friends for our Bebecito this year. Well, maybe more than anything this tells that I'm in my 30s and so are my friends.
Perjantai-iltana illastimme ystäviemme Syntyperäisten Quebecläisten kanssa. Señor Lopez pani parastaan ja valmisti meille Cochinitaa, Quesadilloja Cuitlacoche-sienten kanssa, Guacamolea ja Paistettuja Papuja.... mmmmm Niitä sitten huuhdottiin alas oluella ja viinillä ja tequilalla - imettävä äiti tietysti pysyi vesilinjalla.
Tequilapullon vajetessa keskustelu ajautui yhä polittisemmaksi, mikä on väistämätöntä quebecläisten kanssa tarinoidessa. Ikuisuusteemana Quebecin itsenäisyys ja ranskankielen asema Kanadassa ja maahanmuuttajat. Quebecläisillä on jatkuva identiteettikriisi, he muistelevat yhä katkeruudella asioita jotka tapahtuivat sukupolvia sitten ja syyttävät yhteiskunnan epäkohdista englantilaisia tai Kanadan englanninkielistä enemmistöä, mikä voi olla tottakin, mutta historioita on niin monta kuin on kertojiakin. Heidän näkemyksensä historiasta sitten vaikuttaa heidän nihkeään suhtautumiseensa maahanmuuttajiin. Maahanmuuttajat kun niin mielellään omaksuvat englanninkielen ranskan sijasta ja pitävät sitten omat tapansa ja kielensä tänne muuttaessaan. Mielenkiintoista oli selvinpäin seurata miten vieraamme suorasukaisesti ilmaisivat näitä asioita iloliemen irrottaessa kielenkantoja, täällä kahden maahanmuuttajan läsnäollessa.
Eivät he mitään ulkomaalaisvihaajia ole, kaikkea muuta, mutta liikuttavasti huolissaan oman kulttuurinsa tulevaisuudessa. Ja kyllähän minä sen ymmärrän, samoin kai tuntisin itsekin jos Suomi ei oliskaan saanu itsenäisyyttä Neuvostoliitosta. Tai, herra paratkoon, olisi vielä osa Ruotsia!
Vastaavanlaisen keskustelun olen kuullut ja käynyt lukemattomia kertoja näiden kahden ja puolen vuoden aikana, alkoholilla avustettuna ja selvin päin. Nyt oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun se kolahti jotenkin henkilökohtaisesti. Tajusin olevani Maahanmuuttaja. Immigrantti.
Aikaisemmin olin aina ekspatriootti, ulkosuomalainen, suomalainen joka asuu ulkomailla. Mutta nyt minulla on poika joka - vaikka kuinka olisi Suomenkin kansalainen - ei ole samalla tavalla suomalainen kuin minä. Kenties tulevaisuudessa hän käy tuon saman keskustelun, quebecläisenä. Kenties hänen kulttuuriseen identiteettiinsä kuuluu enemmän Cabane à sucre kuin sauna tai tacot. Ja kenties hän tulevaisuudessa ilmaisee itseänsä parhaiten ranskaksi. Ajatus sai minut surulliseksi, haikeaksi, hetken ajan. Sitten päätin että ehkä ne asiat jotka rikastuttavat hänen elämäänsä merkitsevät enemmän kuin nuo jotka ehkä ovat poissa hänen suomalaisesta tai meksikolaisesta identiteetistään.
Kansalaisuus - onko sillä todellakaan loppujen lopuksi väliä? Kysytäänpä quebecläisiltä ;-)
***
Friday night we had a dinner with friends, Pure Laine Quebecois. Señor Lopez became chef Lopez and we enjoyed Cochinita Pibil, Quesadillas con Cuitlacoche, Guacamole and Refried Beans. Mmmmmmm.... and washed it down with cerveza, wine and tequila, except that the breastfeeding mother had to stick to water.
As the night went on and the tequila went down, the conversation turned into politics, as is inevitable when talking with the quebecors. The never-ending debate about the independence of Quebec, la langue Français in Canada, the immigration. The poor quebecors suffer from acute identity crisis, recalling with bitterness events that happened generations ago, holding the English or the Anglophones responsible for anything that is wrong in the society. Which may be true, but history is a subjective matter. However, the way the see history affects how they regard the immigrants. As immigrants have a tendency to become anglophones instead of francophones, and to keep their customs and languages.
With great interest I observed how the two natives expressed their opinions rather directly with a little help of their friend le petit mexicain and his tequila. And let me remind you, we're not dealing with any xenophobes here but very open minded and well-educated people, just touchingly worried about the future of their culture, language and nation without independence. And I do understand it. I suppose I would feel the same if Finland wouldn't have gained independence from the Soviet. Or, god forbid, would still be part of Sweden.
Anyhow. I've had this conversation countless of times in the past two and half years, sober and drunk, with friends, colleagues, teachers and strangers. However, this was the first time it had an emotional impact on me. I realised it, finally: I am an immigrant, moi.
Before, I was expatriot, I was a Finn who lived abroad, a cosmopolitan, whatever but immigrant. But now, I have a son who is Canadian before Finnish or Mexican. Perhaps in future he will have the same debate, but as quebecor. Perhaps in future he identifies himself more with a cabane à sucre than sauna or tacos. Perhaps he will rather express himself in French than any other language. It made me sad, as if I had already lost something. Then I decided to look at it this way: maybe the things that are enriching his life because of my immigration are greater than the things lost in his Finnish or Mexican identity.
Nationality, what does it matter in the end? Let's ask some quebecors.... ;-)
Ennen minäkin olin Nuori Vihainen Nainen, kaikkien alojen kriitikko ja kielipoliisi joka en koskaan kaihtanut tilaisuutta jakaa mielipiteeni tai tuohtumukseni asiasta kuin asiasta. Kirjoittelin valituskirjeitä naistenlehtien päätoimittajille ala-arvoisista jutuista valittaen ja muutenkin jaksoin räksyttää, syystä tai joskus jopa ihan huvin ja harjoituksen vuoksi.
Ajat ovat muuttuneet. Minusta on tullut pehmeä ja suvaitsevainen. Tai korkeintaan päivittelen (hassua miten tuo sana on muuttanut merkitystään näin internet-aikoina..) asioita señor Lopezille tai vain jupisen siitä itsekseni.
Mutta ei tänään. Tänään vanha kriitikko nosti nuokahtanutta päätään kun satuin pitkästä aikaa aukaisemaan telkkarin ja sieltä tuli Uutinen. Cbc siellä uutisoi että vauvojen tuttipulloista on löytynyt Vaarallista Ainetta joka pullosta liukenee nesteeseen ja sen mukana pienokaisen elimistöön. Haastateltiin Huolestunutta Äitiä joka ihmetteli miten voisi pikkuistaan suojella kun oikein Turvallisen Merkinkin pulloista tätä ainetta on löytynyt. Uutistenlukija kehoitteli vanhempia ehkä vaihtamaan tuttipullot, harkitsemaan jopa vanhanaikaisen lasipullon käyttöönottoa.
Ei siinä mitään. Hyvä kun tiedottavat. Mutta. Koko uutisessa ei kertaakaan mainittu että parhaan suojan lapsi saa, tältäkin uhalta, äidin rintamaidosta. Ei tarvitse pullojen kanssa leikkiä, ehkä satunnaisesti vaan. Ja tietysti kaikki muut hyödyt päälle. Mutta ei sanaakaan. Vaikka imetys on Kanadan terveydenhuollonkin yleisissä suosituksissa.
Siis tuohduin. Niin paljon että menin jo kirjoittamaan kommenttia cbc:lle. Ja vielä enemmän pöyristyin, koko nettisivuilla ei nimittäin ole palauteosoitetta! Tai olin varmaan niin pöyristynyt etten siksi sitä löytänyt. Katsotaan jos tuohtumus jatkuu huomiseen, ehkä yritän uudelleen... Tulipahan tänne vuodatettua.
***
I used to be the Angry Young Woman, the language police and the critique of all areas who never let pass an opportunity to give a piece of my mind. Days on end I wrote letters to the chief editors of women's magazines in order to let them know the low quality of their publications, or found other ways to let my opinion to be heard, with or without reason.
Times have changed. I have become soft. And tolerant. Or at least I keep my opinions to myself (or share it with señor Lopez the most). Or at least withhold the letters.
Until today. I turned on the TV and heard the news. It was a reportage by CBC telling about Dangerous Substance found in plastic baby bottles that awakened the sleeping critique in me. A Concerned Mother was interviewed, she wondered how she could ever protect her young one from the bad world, when one cannot even trust the Safe Brand. And the anchor advising all parents to go change the bottles to safe ones - even to use good old glass bottles.
And that's all OK. But. There was no mention whatsoever that there is another, easier, cheaper and safer way to feed one's child. Breastfeeding. No bottles needed, at least most of the time. But no mention. Even though breastfeeding is also recommended by Health Canada.
So... in kicks the rage and this Mama switches on the computer to leave a comment on the CBC website. But to even further frustration, on the site there's no place to leave comments. Or was it the blinding frustration that prevented me from finding it? If the Angry A-little-bit-older Woman holds on until tomorrow I might go back to find a way to leave my comment. Mañana.
Viime päivät on viiletetty tukka putkella ja kieli vyön alla pää kolmantena jalkana joten on nämä kirjottelut jääneet vähälle.
Taas kansalaisuusasiaa: pojastamme tuli eilen Suomenkin kansalainen, tai siis ainakin saimme kaikki viralliset paperit valmiiksi asian tiimoilta. Siinä kaavakkeessa kysyttiin lapsen äidinkieltä. Minä vastasin optimistisesti että suomi. Junior Lopez päästelee kyllä ääniä aika tavalla ja minä olen jo havaitsevinani yrityksiä sanoa ÄITI... saatamme olla siis tekemisissä huippulahjakkaan 4-kuukautisen kanssa tai yli-innokkaan äidin kanssa. Mutta räkä hänellä on kyllä poskella siihen malliin että taitaa olla hammas tulossa, sentään.
Ja matkustusasiaa. Olin kai niin innoissani lähdöstämme että edelliseen kirjoitukseen oli hiipinyt erhe. Lähtöpäivämme on siis 18. helmikuuta eli maanantai.
Huomasin muuten toisenkin erheen ja nyt muutin tämän blogin asetuksia niin että tähän voi jättää kommentteja muutkin kuin google-mailin omistavat. Ja toivottavasti jättävät!
***
I've been running around the last days like calzón de puta as would say senor Lopez, so has been a bit quiet on the blog side.
Citizen Lopez. Second time. This time it's Junior Lopez who became Finnish citizen yesterday. A bit less bells and whistles and no oaths this time. But they did ask his mother tongue on the form. Optimistically I wrote Finnish. Although obviously super intelligent, our 4-month-old hasn't spoken a word, yet. However, he's drooling to the extent that we're expecting the first tooth to show up any time soon.
By the way, I just realised that the comment settings were set so that you'd have to have a google-account to leave comments. This has been taken care of and now everybody can leave comments. Sorry about the inconvenience!
Laskiastiistai sekä Runebergin päivä tulivat taas niin yllättäen että en taida tänäkään vuonna tehdä laskiaspullia tai runebergin torttuja... ja laskiasen laskut taitaa jäädä laskematta kun ulkona sataa vettä.
Saimme vihdoin hankittua liput Meksikoon. Lähtöpäivä on siirtynyt ja siirtynyt mutta nyt liput on hankittu ja pääsemme matkaan 17. helmikuuta. Meikä-äitiä jännittää alle viisikuisen vieminen koneeseen mutta emmehän ole ensimmäisiä jotka vauvan kanssa matkustavat. Perillä odottaa 2 kuukautta aurinkoa, anoppilaa ja leppoisaa oleilua.
***
We finally made our way to the travel agency and booked the tickets to Mexico. The date has shifted forward a couple of times but now, at last, we will leave winter behind on February 17th. Destination: 2 months of sun, sand and la suegra. I'm a bit nervous about flying with a less-than-5-month-old, but then we are not the first ones to do so, so I must trust that it will be fine. And I promised myself to get rid of my silly fear of flying by then....
I've said it before and I say it again.
There is nothing a man can do that can compare, even close, to giving birth to a baby. This is not to deny that most of the things men (and women, of course) do are great, in science and engineering and all the space travel and what not.
And maybe, just maybe, because men can't give birth, they do those things and go to war and commit silly dangerous acts like snowboarding on a mine field.
However, to give life, to have a person come out of your body, what can top that? It's the most ultimate hard core science fiction, only that it's not fiction...
At this very moment, six of my good friends are pregnant. I wish you luck, girls, and to all the other women in the world who are about to experience the best that life can offer!
***
Saatan toistaa itseäni mutta sanon vielä kerran: maailmassa ei ole mitään mitä mies voi saada aikaan mitä voisi verrata synnyttämiseen. En yritä vähätellä miesten (ja naisten) saavutuksia, avaruusmatkailuja ja vaikka mitä mistä koko ihmiskunta on hyötynyt. Ja ehkä siksi miehille ei mikään riitäkään, he haluavat sotia ja tehdä kaikkea älytöntä kuten vaikka lumilautailla miinakentällä - siis koska on yksi asia joka on heille mahdoton, yksi maailman paras ja hurjin ja oudoin mikä voi olla eli tuntea ja nähdä että uusi ihminen tulee omasta ruumiista ulos!
Kuusi ystävääni on tällä hetkellä raskaana, onnea siis heille ja kaikille muille maailman naisille jotka odottavat tätä elämänmullistavaa tapahtumaa!
Tästä päivästä lähtien allekirjoittanut on tämän perheen ainoa ei-kanadalainen.
Señor Lopez kävi tänään vannomassa uskollisuutta kuningattarelle ja hänen seuraajilleen noin parinsadan muun "uuden kanadalaisen" kanssa. Pettymykseksemme Elisabet ei ollutkaan paikalla vaan seremonian suoritti tuomaritar, joka kehotti kaikkia valanvannojia ottamaan valan tosissaan. Muistutus siitä että siirtomaassa ollaan ja itsenäisyys on varsin suhteellinen käsite. Ellen aivan väärässä ole, kuningattarelle uskollisuuden vannominen taitaa olla vapaaehtoista saarivaltakunnassa. Täällä se on pakko jos halajaa kanadalaiseksi. Miettikää sitä.
Kanada! Turvallinen, kylmä, tylsä ja rikas maa, tapasin aina ennen ajatella, sellainen paikka josta kuulee vaan positiivisia asioita mutta jonne ei milloinkaan tulisi mieleen edes matkustaa. Vähän niinkuin Ruotsi.
Ja ihan kuin aksenttina o:n päällä, poistuimme seremoniasta talven neljänteen lumimyrskyyn.
***
From today on, I am the only non-Canadian in this family. Señor Lopez swore allegiance to the queen and her successors today in a ceremony with other two hundred 'new Canadians' (from 31 different countries). To our utter disappointment Liz didn't show up. The ceremony was conducted by a judge who urged all those taking the oath to do it seriously. A reminder that we truly are in a colony and that independence can be relative. If I'm not totally wrong (correct me) in the UK itself, the candidates can choose whether to pledge or not in the same situation. Here it's a must if you want to be a citizen. Think about it in its absurdity.
O Canada! The land so rich but cold, safe but dull. That's how I used to think. A place about which you always heard only good things, but where you'd never want to travel to. A little bit like Sweden. (Ursäkta mig..)
And as sugar on top, as we left the premises, the 4th snow storm of this winter was just beginning...
