Mexico City

Mexico City is a monster.
It is polluted in every possible way:
fumes of millions and millions of cars circulating in the non-functioning infrastructure - or rather, stuck in it;
unhealthy constructions littering every square metre, climbing higher and higher;
advertisements size of a football field reaching skies, on every surface imaginable, trying to reach the millions and millions of potential brains to wash who are waiting to be sold a dream that can´t come true, not here...
I feel sick in this sick city.

Today we visited La Abuelita, señor Lopez´s grandma. The 91-year-old lady lives in the other side of the city, which means a two hour car ride both ways.
Pobrecita Abuelita was in a car accident a few months ago, broke both her legs and is now in a wheelchair. Her apartment on the second floor with no lift in the building means she can´t go out. Broke my heart.
Bebecito was immediately intimate with her and was fascinated by the wheelchair. It made the old lady´s day.

Why do I always feel so guilty when I go visit the elderly and then have to leave? No matter how long one stays it is always too short.

I miss my grandma who passed away six years ago, and I still think why I didn´t visit her more often, or stay longer when I did.
***
Mexico City on hirviö.
Saastunut kaikin mahdollisin tavoin:
aukaisemattomiin liikennesolmuihin jumittuneiden miljoonien autojen pakokaasuista;
epäterveistä rakennusprojekteista yhä ylös yrittämässä, täyttämässä jokaisen mahdollisen neliömetrin;
mainostilasta, joka peittää joka ainoan kuviteltavissaolevan pinnan saavuttamaan miljoonia väsyneitä silmäpareja valmiina aivopestäviksi valmiina ostamaan unelmia jotka eivät voi toteutua. Eivät täällä.
Tunnen itseni aika sairaaksi tässä sairaassa kaupungissa.

Tänään kävimme La Abuelitan luona. Señor Lopezin 91-vuotias isoäiti asuu kaupungin toisella puolella, mikä näissä mittasuhteissa tarkoittaa kahden tunnin matkaa suuntaansa. Pobrecita Abuelita oli auto-onnettomuudessa muutama kuukausi sitten. Katkaisi molemmat jalkansa ja on nyt sidottu pyörätuoliin. Hänen asuntonsa on hissittömän talon toisessa kerroksessa, joten mummoparka ei pääse ulkoilemaan lainkaan.
Onni oli välittömästi sinut vanhan rouvan kanssa, sekä aivan myyty tarkastelemaan pyörätuolia, vehje jollaista ei ollut ennen nähnyt. La Abuelita liikuttavan otettu vierailustamme.

Miksihän minulle aina tulee niin syyllinen olo kun käyn vanhuksia katsomassa? Ihan sama kuinka kauan vierailu kestää, aina tuntuu että liian lyhyeksi jäi. Minulla on vieläkin ikävä omaa Mummoa, joka siirtyi ajasta ikuisuuteen kuusi vuotta sitten, ja vieläkin ajattelen että miksi en silloin käynyt Mummon luona tarpeeksi usein, tai viipynyt kauemmin.