Olemme paratiissa.
Onnin Top 5:
5) Uinti turkoosissa laguunissa Aidin ja Isin kanssa.
4) Paljon syleja ja seurustelijoita.
3) Ensimmainen makuelamys: Mango!
2) Kylapaikan punainen riisipallo valaisin ja muut mielenkiintoiset esineet, kasvit ja elaimet.
1) Siesta riippumatossa.
Paratiisissa ei ole jatkuvaa internet-yhteytta, joten postaukset saattavat jaada harvanlaisiksi. Disculpe!
***
We are in Paradise.
Bebecito´s Top 5 for Today:
5) Swimming in a turquoise laguna with Mamacita & Papacito
4) Lots of admirers
3) Tasting something divine (almost as divine as mother´s milk): Mango!
2) Red rice paper globe lamp and other interesting objects, materials,plants and animals.
1) Siesta en hamaca.
There´s no constant internet connection in the Paradise, so the next posting may take time. Disculpanme!
Tuesday, March 11, 2008
Thursday, March 6, 2008
Bach
Señor Lopezin ystävä DJ-muusikko valisti meitä että vauvoille kannattaa soittaa Bachia. Ei siis mitä tahansa klassista vaan Johan Sebastiania vain. Tutkimuksen mukaan se edesauttaa ei vain lapsen nuottikorvan ja musikaalisuuden kehitystä mutta myös matemaattisuutta ja muuta älykkyyttä. Siis, Rakkauden edelmämmehän on tietysti huippuälykäs jo geeniensä puolesta, mutta eihän koskaan voi olla liian varma.
Onkeemme ottaneina kolusimme Anoppilan levyhyllyjä ja löysimme kokonaista kymmenen albumillista Bachia. Minimiannos on kuulemma tunti päivässä - onneksi sekä Allekirjoittanut että Señor Lopez pidämme klassisesta musiikista.
Nyt ei kun vain kauniita säveleitä kuunnellen odottelemaan että huippulahjakkuus puhkeaa kukkaansa...
***
Señor Lopez´s friend DJ-musician told us that we should play Bach to Bebecito. According to a study not just any classical music but particularly that of Johan Sebastian is a key element in the brain development of a child, not only to the child´s musical development but also in that of the mathematical and other areas. Well, as we all know the Fruit of Our Love is already super intelligent by the genes, but I suppose one can never be too sure...
Encouraged by this I raided the music library of Los Suegros and came about ten whole albums of the music of Bach. That should do. The minimum dosis is apparently an hour a day. Luckily enough both myself and Señor Lopez do like classical music, so this will not impose too much suffering to the life of the parents.
And now, all we have to do is to sit and listen to the beautiful medolies and wait for the genius in our child to be awaken...
Onkeemme ottaneina kolusimme Anoppilan levyhyllyjä ja löysimme kokonaista kymmenen albumillista Bachia. Minimiannos on kuulemma tunti päivässä - onneksi sekä Allekirjoittanut että Señor Lopez pidämme klassisesta musiikista.
Nyt ei kun vain kauniita säveleitä kuunnellen odottelemaan että huippulahjakkuus puhkeaa kukkaansa...
***
Señor Lopez´s friend DJ-musician told us that we should play Bach to Bebecito. According to a study not just any classical music but particularly that of Johan Sebastian is a key element in the brain development of a child, not only to the child´s musical development but also in that of the mathematical and other areas. Well, as we all know the Fruit of Our Love is already super intelligent by the genes, but I suppose one can never be too sure...
Encouraged by this I raided the music library of Los Suegros and came about ten whole albums of the music of Bach. That should do. The minimum dosis is apparently an hour a day. Luckily enough both myself and Señor Lopez do like classical music, so this will not impose too much suffering to the life of the parents.
And now, all we have to do is to sit and listen to the beautiful medolies and wait for the genius in our child to be awaken...
Odotellessa... - Anticipation...
Onni nukkuu, matkalaukku pakattu, kaikki valmiina lähtöön, odottelua vielä muutama tunti.
Señor Lopez pääsi ennätysajassa perille. Sai jo hankittua meille majapaikan kuukaudeksi... kalliiksi tuli, mutta kun ei telttaileminen oikein käy laatuun tällä reissulla. Tuskin jaksan odottaa pulahdusta siniseen laguuniin, vaikka taitaa jäädä huomiseen, koska lento on perillä vasta illansuussa.
***
Bebecito sleeping, suitcases all packed, everything ready to go... as usual, few hours too early and nothing much to do.
Señor Lopez arrived to the destination in a record time. He found us a place to stay for a month... bloody expensive, but this time camping is not an option. I can hardly wait to be able to plunge into the Blue Lagoon, although it looks like I do have to wait until tomorrow morning, as our flight arrives in early evening. I´m not that impatient that I´d go share my bathing with crocodiles or other creatures of the night...
Señor Lopez pääsi ennätysajassa perille. Sai jo hankittua meille majapaikan kuukaudeksi... kalliiksi tuli, mutta kun ei telttaileminen oikein käy laatuun tällä reissulla. Tuskin jaksan odottaa pulahdusta siniseen laguuniin, vaikka taitaa jäädä huomiseen, koska lento on perillä vasta illansuussa.
***
Bebecito sleeping, suitcases all packed, everything ready to go... as usual, few hours too early and nothing much to do.
Señor Lopez arrived to the destination in a record time. He found us a place to stay for a month... bloody expensive, but this time camping is not an option. I can hardly wait to be able to plunge into the Blue Lagoon, although it looks like I do have to wait until tomorrow morning, as our flight arrives in early evening. I´m not that impatient that I´d go share my bathing with crocodiles or other creatures of the night...
Tuesday, March 4, 2008
Enjoy the Flight!
Kun olin pieni, ehkä 8-9-vuotias, kärsin selittämättömästä syövän pelosta, tarkemmin sanoen pelkäsin kuollakseni että sairastuisin leukemiaan. Tai ei se ehkä niin selittämätön ollut - tuo pelko siis - koska muistan nähneeni dokumenttielokuvan leukemiaan sairastuneista lapsista. Joka tapauksessa, olin takuuvarma että myös minä sairastuisin tuohon kauheaan syöpään. En tietenkään uskaltanut kertoa tästä vanhemilleni tai muillekaan, vaan näyttelin onnellisen lapsen osaani varsin uskottavasti pelon kasvaessa lähes hallitsemattomaksi. No, kuten voitte arvata, ennustuksistani huolimatta en koskaan sairastunut leukemiaan enkä muuhunkaan vakavaan sairauteen, ja pelkoni hellitti ajan myötä ja lopulta unohtui kokonaan.
Aivan yhtä absurdi on tämänhetkinen lentopelkoni.
Muistan kuinka ensialkuun lentäminen oli jotenkin hohdokasta, jännittävää positiivisella tavalla. Sai ilmaisia juomia ja tunsi olevansa tärkeä tai ainakin olevansa seikkailun alussa. Sitten ajan myötä se muuttui arkipäiväiseksi, välttämättömäksi pahaksi siirtymisessä paikasta toiseen, jossa vielä joskus oli jäljellä entisaikojen hohdon rippeet. Kunnes jossain vaiheessa viime vuosien aikana, jostain käsittämättömästä syystä mielikuvitukseni alkoi mässäillä lento-onnettomuuksien yksityiskohdilla, kunnes lento-onnettomuus alkoi tuntua väistämättömältä kohtalon iskulta.
Järkevä minäni toki toppuuttelee etteivät nämä katastrofifantasiat saa mielestäni yliotetta, ja muutamilla hengitys- ja rentoutusharjoituksilla saan itseni rauhottumaan tarpeeksi astuakseni lentokoneeseen ja sietääkseni nousut ja laskut. Onnin kanssa asiat ovat toisaalta helpottuneet. Tuntuu että on oltava Aikuinen, ei voi antaa pelolle valtaa, koska pieni sen niin helposti vaistoaisi. Olenhan hänen ainoa turvansa. Toivon vaan että kuten tuo ammoinen syövänpelkonikin, tämäkin väistyisi takavasemmalle huomaamattomasti.
Totuushan on se, kuten kaikki tiedämme, että onnettomuus on aina sekuntien päässä. Oletpa sitten puistokävelyllä tai jäät kotiin loppuiäksi.
***
When I was about 8 or 9 years old I had an unexplained phobia: I was dead scared that I would be diagnosed with cancer, more specifically, leaucemia. Well, I suppose not so unexplained, because I remember having seen a documentary about children with leaucemia, and from then on I was paralysed with fear of catching that incurable (so I thought) disease. I never expressed my fear to anyone but just kept on playing my role of a happy child while the phobia grew almost intolerable in my immature mind. As you may guess, I was never diagnosed with any sort of cancer, or other illness, and as time went on, my phobia vanished or was forgotten as were so many other obsessions of my childhood.
As absurd as my fear of cancer, or even more so, is my current condition with fear of flying.
In the beginning, traveling on a plane was something glamorous, something exciting in positive sense. You know, they serve you free beverages and you feel like a cosmopolitan. As time went on, moving from one country to another, flying became someting rather boring, the unavoidable bad in the life of an expat, however alwats conserving a hint of the glamour of the early days. Then, a few years ago, for some reason I started regarding plane travel as a catastrophy waiting to happen. My imagination started fantasising with gory details of major plane crashes and how it would affect the lives of my loved-ones. Until the crash seemed inevitable.
This is where my sane self is trying to slow down the thought process, trying to stop these fantasies from taking over. And so far it has worked: with a little help of meditation and respiration exercises I am able to board a plane and bear the turbulence and the take offs and landings inside the flying metal cylinder without going cuckoo. And luckily enough, traveling with an infant does help: Bebecito so easily detects my distress that I do have to remind myself to be an Adult and take control of the situation. Or, rather, let go and enjoy the flight...
One only hopes that this phobia will disappear the same way as did my fear of leaucemia. After all, as we all know, the accident is always a few seconds away, whether you´re staying home for the rest of your life or going for a walk in the park.
Aivan yhtä absurdi on tämänhetkinen lentopelkoni.
Muistan kuinka ensialkuun lentäminen oli jotenkin hohdokasta, jännittävää positiivisella tavalla. Sai ilmaisia juomia ja tunsi olevansa tärkeä tai ainakin olevansa seikkailun alussa. Sitten ajan myötä se muuttui arkipäiväiseksi, välttämättömäksi pahaksi siirtymisessä paikasta toiseen, jossa vielä joskus oli jäljellä entisaikojen hohdon rippeet. Kunnes jossain vaiheessa viime vuosien aikana, jostain käsittämättömästä syystä mielikuvitukseni alkoi mässäillä lento-onnettomuuksien yksityiskohdilla, kunnes lento-onnettomuus alkoi tuntua väistämättömältä kohtalon iskulta.
Järkevä minäni toki toppuuttelee etteivät nämä katastrofifantasiat saa mielestäni yliotetta, ja muutamilla hengitys- ja rentoutusharjoituksilla saan itseni rauhottumaan tarpeeksi astuakseni lentokoneeseen ja sietääkseni nousut ja laskut. Onnin kanssa asiat ovat toisaalta helpottuneet. Tuntuu että on oltava Aikuinen, ei voi antaa pelolle valtaa, koska pieni sen niin helposti vaistoaisi. Olenhan hänen ainoa turvansa. Toivon vaan että kuten tuo ammoinen syövänpelkonikin, tämäkin väistyisi takavasemmalle huomaamattomasti.
Totuushan on se, kuten kaikki tiedämme, että onnettomuus on aina sekuntien päässä. Oletpa sitten puistokävelyllä tai jäät kotiin loppuiäksi.
***
When I was about 8 or 9 years old I had an unexplained phobia: I was dead scared that I would be diagnosed with cancer, more specifically, leaucemia. Well, I suppose not so unexplained, because I remember having seen a documentary about children with leaucemia, and from then on I was paralysed with fear of catching that incurable (so I thought) disease. I never expressed my fear to anyone but just kept on playing my role of a happy child while the phobia grew almost intolerable in my immature mind. As you may guess, I was never diagnosed with any sort of cancer, or other illness, and as time went on, my phobia vanished or was forgotten as were so many other obsessions of my childhood.
As absurd as my fear of cancer, or even more so, is my current condition with fear of flying.
In the beginning, traveling on a plane was something glamorous, something exciting in positive sense. You know, they serve you free beverages and you feel like a cosmopolitan. As time went on, moving from one country to another, flying became someting rather boring, the unavoidable bad in the life of an expat, however alwats conserving a hint of the glamour of the early days. Then, a few years ago, for some reason I started regarding plane travel as a catastrophy waiting to happen. My imagination started fantasising with gory details of major plane crashes and how it would affect the lives of my loved-ones. Until the crash seemed inevitable.
This is where my sane self is trying to slow down the thought process, trying to stop these fantasies from taking over. And so far it has worked: with a little help of meditation and respiration exercises I am able to board a plane and bear the turbulence and the take offs and landings inside the flying metal cylinder without going cuckoo. And luckily enough, traveling with an infant does help: Bebecito so easily detects my distress that I do have to remind myself to be an Adult and take control of the situation. Or, rather, let go and enjoy the flight...
One only hopes that this phobia will disappear the same way as did my fear of leaucemia. After all, as we all know, the accident is always a few seconds away, whether you´re staying home for the rest of your life or going for a walk in the park.
Sunday, March 2, 2008
tarpeetonta machoilua ja trooppista matkakuumetta - unnecessary machoism and tropical travel bug
Olen saanut luvan imettää. Onni on onnellisempi kuin aikoihin paluusta vanhaan päiväjärjestykseen. Voimme vihdoin ruveta suunnittelemaan Etelään lähtöä. Etelä tarkoittaa Bacalarin laguunia lähellä Chetumalia ja Belizen rajaa. Sinne on täältä Citystä kahden päivän automatka. Tai kahden tunnin lentomatka, jos niin haluaa.
Viimeksi kaksi vuotta sitten taitoimme tuon matkan autolla, ja minä olisin mielenkiinnolla tehnyt sen jälleen. Välille kun mahtuu tulivuoria ja merenrantaa ja autiomaata ja keidasmaisia palmumetsiä.... Señor Lopez vaan on sitä mieltä että Onni on liian pieni matkustamaan noin pitkään autossa, vaikka meillä olisi mahdollisuus tehdä lyhyempiä päivämatkoja ja katsella enemmän ympäristöä. Mutta kun ei.
Siispä kävimme ostamassa lentoliput minulle ja Onnille, ja señor Lopez ajaa autolla yksin. Turhaa rahanmenoa ja saastutusta sanon minä mutta tällä kertaa en mahtanut señor Lopezin sisäiselle macholle mitään. Hän lähtee matkaan tiistaina, me seuraamme perässä torstaina.
Sininen Laguuni Odottaa!
***
I finally have the permission to breastfeed again. Which means that we can at last start to plan the rest of our stay in this country - in other words, the trip to the South. South means Bacalar Laguna near Chetumal and Belize border. The journey from the City takes two days in a car, or two hours by plane if you like.
Two years ago we did the road trip, and I´d like to repeat the experience again this time. But Señor Lopez disagrees. Says that Bebecito is too small for such a long drive, even though we could take our time and stop as many times as we´d like. There´s plenty to see in between: volcanoes, desert, sea shore, ancient palm forests....
But a NO is a no, and I had to go purchase a plane ticket for myself and Bebecito, and let señor to drive all the way alone. Unnecessary pollution and waste of money I tell you but I´m unable to fight the secret macho that has been released in señor Lopez. He´ll start the voyage on Tuesday, Bebecito and myself follow on Thursday.
Blue Laguna Awaits!!
Viimeksi kaksi vuotta sitten taitoimme tuon matkan autolla, ja minä olisin mielenkiinnolla tehnyt sen jälleen. Välille kun mahtuu tulivuoria ja merenrantaa ja autiomaata ja keidasmaisia palmumetsiä.... Señor Lopez vaan on sitä mieltä että Onni on liian pieni matkustamaan noin pitkään autossa, vaikka meillä olisi mahdollisuus tehdä lyhyempiä päivämatkoja ja katsella enemmän ympäristöä. Mutta kun ei.
Siispä kävimme ostamassa lentoliput minulle ja Onnille, ja señor Lopez ajaa autolla yksin. Turhaa rahanmenoa ja saastutusta sanon minä mutta tällä kertaa en mahtanut señor Lopezin sisäiselle macholle mitään. Hän lähtee matkaan tiistaina, me seuraamme perässä torstaina.
Sininen Laguuni Odottaa!
***
I finally have the permission to breastfeed again. Which means that we can at last start to plan the rest of our stay in this country - in other words, the trip to the South. South means Bacalar Laguna near Chetumal and Belize border. The journey from the City takes two days in a car, or two hours by plane if you like.
Two years ago we did the road trip, and I´d like to repeat the experience again this time. But Señor Lopez disagrees. Says that Bebecito is too small for such a long drive, even though we could take our time and stop as many times as we´d like. There´s plenty to see in between: volcanoes, desert, sea shore, ancient palm forests....
But a NO is a no, and I had to go purchase a plane ticket for myself and Bebecito, and let señor to drive all the way alone. Unnecessary pollution and waste of money I tell you but I´m unable to fight the secret macho that has been released in señor Lopez. He´ll start the voyage on Tuesday, Bebecito and myself follow on Thursday.
Blue Laguna Awaits!!
Subscribe to:
Posts (Atom)