Onnin puolitoistavuotispäivä lähestyy ja seuraamme suurella mielenkiinnolla lapsen kielen kehitystä. Puheenpulputusta tulee hurjasti mutta selviä sanoja vielä vähän harvemmin. Vaikka kateellisena joskus kuuntelenkin samanikäisten yksikielisten kolmesanaisia lauseita, tiedän ettei meillä ole aihetta huoleen. Puheen ymmärryksessä pojalla ei ole mitään vaikeuksia, ei suomeksi, espanjaksi, ranskaksi kuin englanniksikaan. Jos espanjankielisessä puheessa vilahtaa sana perro, alkaa Onni hokea hauva hauva hauva, taikka sanan naris kuullessaan osoittaa omaa nenäänsä ja ilmoittaa nenä taikka le nez. Siinäpä oppivat Abuelitos (Meksikon isovanhemmat) samalla suomea.
Olemme olleet hyvin tarkkoja siitä että kukin perheenjäsen puhuu Onnille vain yhtä kieltä kerrallaan. Häntä ei näytä häiritsevän se että kuulee vanhempiensa puhuvan englantia keskenään tai että äiti haastaa puhelimessa ranskaa. Mutta jos vaikka tapailen laulun sanoja englanniksi Onnille, hän katsoo minua nauraen ja ihmetellen. Että mitä se äiti nyt hupsuttelee.
***
Bebecito's 18-month birthday is almost up and we are fascinated with the development of the speech. He speaks a lot, in his own peculiar manner, but we have been able to decipher only few understandable words. Even though I sometimes sense a bit of jealousy hearing his monolingual friends utter three-word sentences at the same age, I know we have nothing to worry about. There is nothing wrong with his understanding, whether in Finnish, Spanish, French or English. He listens to the adults' conversations very carefully, and upon hearing the word perro, he starts immediately repeating hauva hauva hauva (dog in Finnish baby language), or if the word naris is mentioned, he grabs his nose announcing: nenä or le nez. With this repetition also los Abuelitos are learning Finnish.
We have been quite careful when addressing Bebecito himself, that each person speaks to him consistantly in one language only. He seems not disturbed by the fact if his parents converse with each other in English, or if mama speaks French on the phone. However, should I start reading a story to him in English, or sing a song, he looks at me kind of amused and in wonder. Like, what are you doing, silly mama.
Wednesday, March 18, 2009
Tuesday, March 17, 2009
Kevätpäivä - Spring Day
Tänään tunsi että kevät tosiaan on ihan kohta tulossa : ainakin + 15 C auringossa, kadut tulvillaan opiskelijoita vihreissä teepaidoissa kanniskellen olutlaatikoita Pyhän Patrickin kunniaksi. Kaksi asiaa pysäytti tänään päiväkävelyllä. (Kumpikaan ei liity Pyhään Patrickiin eikä opiskelijoihin)
1. Kävin valokuvausliikkeessä aikeenani ostaa kuvia (vai filmiksikö sitä sanotaan) Polaroid-kameraani. Kaupan setä kertoi että on lafka mennyt nurin eikä polaroideja taikka filmejä valmisteta enää. Jo vuosi sitten tapahtui tämä kuulemma. Eihän se tietysti ihme ole näinä digikameroitten aikoina. Mutta onhan vanha kunnon polaroid ihan eri juttu! Nyyh! Onko nykyaika ajanut ohitseni?
2. Sain itseni itse teossa kiinni. Ajelin rattaita tyynenrauhallisesti eikä askel hidastunut lainkaan vaikka silmänurkastani huomasin ovisyvennyksessä liikkumattomana retkottavan äijän. Ei siis sellainen koditon joka on asettunut taloksi makuupusseineen, koirineen ja kamaa pursuvine ostoskärryineen. Tämä veikko näytti siltä että oli pudonnut kesken retken. Askelsin seuraaviin liikennevaloihin vilkuillen samalla taakseni jos vaikka joku muu pysähtyisi tarkistamaan pihiseekö äijässä vielä henki. Tarkkailun tulos: kenenkään käytös ei poikennut omastani. Omatunto soimaten tein u-käännöksen samalla miettien puhuttelisinko herraa ranskaksi vaiko englanniksi. Kielen valinta jäi tekemättä - laitapuolen kulkijassa näkyi jo elon merkkejä saapuessani paikalle eikä apuani näyttänyt kaivattavan. Kaikesta huolimatta en voi olla ajattelematta että olenpa minäkin paatunut kun voin jättää toisen ihmispolon katuojaan, jopa kuolemaan, silmää räpäyttämättä. Kun asiahan ei minulle kuulu. Hyvä mieli tuli siitä että tulin sentään toisiin ajatuksiin ja kävin tsekkaamassa äijän kunnon.
***
Today was a real spring day: at least +15 C in sun, streets full of students wearing green tees, carrying packs of beer in honour of St. Patrick. Two very different things happened during my walk around the block (that have nothing to do with students, spring or St.Patrick) and made me think.
1. I wanted to buy Polaroid pictures (or is it film they call them). The guy in the shop told me that the company went bust already a year ago, and they don't make them anymore. Which is kind of logical taken the digital images' revolution. But thinking that all those millions of functional Polaroid cameras are now garbage because no one provides the film... end of an era. The good old Polaroid is still something else.
2. I caught myself in action. I was happily pushing the stroller down my street and without missing a step I passed a homeless (presumably), motionless, lying on the floor in an entryway. Not like the ones who make a shop entrance their home with their sleeping bags and dogs and shopping carts. This one looked like he had stopped on his tracks and just fallen where he happened to be. I carried on until the next traffic lights, peering over my shoulder checking if any of my fellow pedestrians would go verify if the man was alright. Everybody's actions were no different than mine. Would you really leave another human dying (he could be!) on the street: a little voice in my head made me perform a U-turn. I made it back to the scene, relieved to notice that the sleeping beauty was already reviving from whatever he had taken. Anyhow, the little episode just made me think how heartless one has become. "None of my business" rules.
1. Kävin valokuvausliikkeessä aikeenani ostaa kuvia (vai filmiksikö sitä sanotaan) Polaroid-kameraani. Kaupan setä kertoi että on lafka mennyt nurin eikä polaroideja taikka filmejä valmisteta enää. Jo vuosi sitten tapahtui tämä kuulemma. Eihän se tietysti ihme ole näinä digikameroitten aikoina. Mutta onhan vanha kunnon polaroid ihan eri juttu! Nyyh! Onko nykyaika ajanut ohitseni?
2. Sain itseni itse teossa kiinni. Ajelin rattaita tyynenrauhallisesti eikä askel hidastunut lainkaan vaikka silmänurkastani huomasin ovisyvennyksessä liikkumattomana retkottavan äijän. Ei siis sellainen koditon joka on asettunut taloksi makuupusseineen, koirineen ja kamaa pursuvine ostoskärryineen. Tämä veikko näytti siltä että oli pudonnut kesken retken. Askelsin seuraaviin liikennevaloihin vilkuillen samalla taakseni jos vaikka joku muu pysähtyisi tarkistamaan pihiseekö äijässä vielä henki. Tarkkailun tulos: kenenkään käytös ei poikennut omastani. Omatunto soimaten tein u-käännöksen samalla miettien puhuttelisinko herraa ranskaksi vaiko englanniksi. Kielen valinta jäi tekemättä - laitapuolen kulkijassa näkyi jo elon merkkejä saapuessani paikalle eikä apuani näyttänyt kaivattavan. Kaikesta huolimatta en voi olla ajattelematta että olenpa minäkin paatunut kun voin jättää toisen ihmispolon katuojaan, jopa kuolemaan, silmää räpäyttämättä. Kun asiahan ei minulle kuulu. Hyvä mieli tuli siitä että tulin sentään toisiin ajatuksiin ja kävin tsekkaamassa äijän kunnon.
***
Today was a real spring day: at least +15 C in sun, streets full of students wearing green tees, carrying packs of beer in honour of St. Patrick. Two very different things happened during my walk around the block (that have nothing to do with students, spring or St.Patrick) and made me think.
1. I wanted to buy Polaroid pictures (or is it film they call them). The guy in the shop told me that the company went bust already a year ago, and they don't make them anymore. Which is kind of logical taken the digital images' revolution. But thinking that all those millions of functional Polaroid cameras are now garbage because no one provides the film... end of an era. The good old Polaroid is still something else.
2. I caught myself in action. I was happily pushing the stroller down my street and without missing a step I passed a homeless (presumably), motionless, lying on the floor in an entryway. Not like the ones who make a shop entrance their home with their sleeping bags and dogs and shopping carts. This one looked like he had stopped on his tracks and just fallen where he happened to be. I carried on until the next traffic lights, peering over my shoulder checking if any of my fellow pedestrians would go verify if the man was alright. Everybody's actions were no different than mine. Would you really leave another human dying (he could be!) on the street: a little voice in my head made me perform a U-turn. I made it back to the scene, relieved to notice that the sleeping beauty was already reviving from whatever he had taken. Anyhow, the little episode just made me think how heartless one has become. "None of my business" rules.
Tuesday, March 3, 2009
Karma.
Anopin visiitti on puolivälissä; 3 viikkoa takana - toinen mokoma vielä edessäpäin. Kolmion seinät venyy ja paukkuu, miniän ja anopin välit venyy ja paukkuu, ulkona pakkanen paukkuu eikä meksikolaiset uskalla nokkaansa ulos laittaa.
Anopilla on tiskausriippuvuus. Saatiin vihdoin astianpesukone tähän huusholliin mutta anoppi tiskaa salaa: livahtaa keittiöön, putsaa kipon kerrallaan eikä usko vaikka miniä yrittää hätyytellä että kyllä se kone pesee. Anoppi tiskaa, tiskaa mieliharmia miniälleen, sirpaleiksi pesee maan ääristä tuskalla tuotuja kartio-laseja ja muumi-kuppeja. Eikä se kuppi eikä lasi mikään jumala ole mutta kun ei niitä ikeasta saa (vaikka Anoppi niin kuvitteleekin), miniä murjottaa.
Eikä ymmärrä hän niitä jotka kuvittelevat että astioiden peseminen käsin tuottaa hyvää karmaa, että paremmaksi ihmiseksi siitä tulee jos tiskiharjaa käyttää, mitä enemmän käyttää sitä paremmaksi ihmiseksi tulee. Ja astianpesukone se vasta epäjumala onkin tämän koulukunnan mukaan. Vettä tuhlaa ja vie ihmiseltä tiskaamisen ilon, sen mahdollisuuden parempaan karmaan. Ei ymmärrä miniä tätä ei.
Siis parempaa karmaa meillä. Vai oliko se niin että sirpaleet tuottavat onnea?
***
Los Abuelitos de Bebecito, the Mexican grandparents, are visiting. We have endured half of the visit - another three weeks to go! Obviously the primary reason for this marathon of co-habitation with one's parents-in-law was to have caretakers for Bebecito while mamacita slaves off at the office. Well, now they are here: redundant because of my recently reclaimed housewifery - all of us locked up in the cozy apartment away from the ice and snow, cabin fever lurking around the corner.
La Suegra has an addiction. She cannot hold back from washing dishes. I think she feels that washing up makes one a better person. I have noticed that this is not quite rare a condition as one might think. I have met many of the like, who view washing dishes as collecting good karma. And how can you let a machine do such a task! La Suegra certainly cannot. She steals off to the kitchen muttering to herself: nada mas esta copita voy a lavar.. y las cucharitas.. y los bibis y.... and before we know she has done the job. Fine. Sighs the daughter-in-law, collecting the bits of broken glasses (the colourful ones brought exclusively from Finland). Not that a cup or a glass has to be treated like god. But still. They don't sell those ones in Ikea (even though la Suegra thinks so).
So better karma in the house. Or was it that broken glass brings good luck?
Anopilla on tiskausriippuvuus. Saatiin vihdoin astianpesukone tähän huusholliin mutta anoppi tiskaa salaa: livahtaa keittiöön, putsaa kipon kerrallaan eikä usko vaikka miniä yrittää hätyytellä että kyllä se kone pesee. Anoppi tiskaa, tiskaa mieliharmia miniälleen, sirpaleiksi pesee maan ääristä tuskalla tuotuja kartio-laseja ja muumi-kuppeja. Eikä se kuppi eikä lasi mikään jumala ole mutta kun ei niitä ikeasta saa (vaikka Anoppi niin kuvitteleekin), miniä murjottaa.
Eikä ymmärrä hän niitä jotka kuvittelevat että astioiden peseminen käsin tuottaa hyvää karmaa, että paremmaksi ihmiseksi siitä tulee jos tiskiharjaa käyttää, mitä enemmän käyttää sitä paremmaksi ihmiseksi tulee. Ja astianpesukone se vasta epäjumala onkin tämän koulukunnan mukaan. Vettä tuhlaa ja vie ihmiseltä tiskaamisen ilon, sen mahdollisuuden parempaan karmaan. Ei ymmärrä miniä tätä ei.
Siis parempaa karmaa meillä. Vai oliko se niin että sirpaleet tuottavat onnea?
***
Los Abuelitos de Bebecito, the Mexican grandparents, are visiting. We have endured half of the visit - another three weeks to go! Obviously the primary reason for this marathon of co-habitation with one's parents-in-law was to have caretakers for Bebecito while mamacita slaves off at the office. Well, now they are here: redundant because of my recently reclaimed housewifery - all of us locked up in the cozy apartment away from the ice and snow, cabin fever lurking around the corner.
La Suegra has an addiction. She cannot hold back from washing dishes. I think she feels that washing up makes one a better person. I have noticed that this is not quite rare a condition as one might think. I have met many of the like, who view washing dishes as collecting good karma. And how can you let a machine do such a task! La Suegra certainly cannot. She steals off to the kitchen muttering to herself: nada mas esta copita voy a lavar.. y las cucharitas.. y los bibis y.... and before we know she has done the job. Fine. Sighs the daughter-in-law, collecting the bits of broken glasses (the colourful ones brought exclusively from Finland). Not that a cup or a glass has to be treated like god. But still. They don't sell those ones in Ikea (even though la Suegra thinks so).
So better karma in the house. Or was it that broken glass brings good luck?
Minä täällä taas - It's me again!
Jätin työpaikkani. Tosi järkevää, näin laman kynnyksellä, mutta siihen ajoivat monet seikat. Virallinen syy irtisanoutumiseeni oli se ettei Onnilla ole päivähoitopaikkaa tällä hetkellä. Taustalla oli tietenkin vaikka mitä. Yksityiskohtiin sen enempää kajoamatta uni jonka näin irtisanoutumistani edeltävänä yönä kertonee asiasta jotain (tiedän kyllä että muiden ihmisten unet ovat tylsää luettavaa, mutta tämä on lyhyt):
Minulla on kaksi korillista hirmuisen isoja meheviä mansikoita. Ne ovat omenan kokoisia, kiiltäviä ja oikein kutsuvat haukkaamaan mehukasta lihaansa. Kumarrun korille valmiina valitsemaan noista herkullisista megamansikoista sen parhaimman. Sillä hetkellä huomaan että kaikki mansikat ovatkin sinisen homeen peitossa. Mitä siitä, ajattelen, pyyhin kädellä enimmät homeet pois ja haukkaan silti.
Töistä pois jäämisessä vain raha tuntuu olevan miinuspuoli. Plussaa on tietenkin lisääntynyt aika jonka voin viettää Onnin kanssa, neuloen, leipoen, ystävien kanssa tai blogia päivitellen... (Kuten varmaan arvasitte, viime aikojen blogi-hiljaisuus johtui siis juuri siitä että paha paha työpaikka veikin kaiken aikani).
***
I quit my job. Very clever at the dawn of the recession. However, I had many reasons, the most important of which is our daycare situation: Bebecito has no daycare for the next couple of months (long story, again). Obviously, there were other things in the background that pushed me towards the decision. I won't go to the dirty details here, but my dream of the day before my resigning perhaps gives some indication (I know how boring other people's dreams are, but this is a short one!):
I have two baskets full of huge juicy strawberries. The berries are shiny and size of an apple; I have an urge to take one of them in my hand and bite its juicy flesh. I reach over the basket and as I am about to choose the best one of them, I notice that all the strawberries are covered with blue mold. Who cares, I think, brush off the mold and take a bite anyway.
Having no job seems to have only one downside: money. The pros are obviously easier to list: more time to be with bebecito, to knit, bake, cook, be with friends, update my blog... (as you probably had guessed, the evil evil working life was the reason of the silence of my blogs for the last couple of months)
Minulla on kaksi korillista hirmuisen isoja meheviä mansikoita. Ne ovat omenan kokoisia, kiiltäviä ja oikein kutsuvat haukkaamaan mehukasta lihaansa. Kumarrun korille valmiina valitsemaan noista herkullisista megamansikoista sen parhaimman. Sillä hetkellä huomaan että kaikki mansikat ovatkin sinisen homeen peitossa. Mitä siitä, ajattelen, pyyhin kädellä enimmät homeet pois ja haukkaan silti.
Töistä pois jäämisessä vain raha tuntuu olevan miinuspuoli. Plussaa on tietenkin lisääntynyt aika jonka voin viettää Onnin kanssa, neuloen, leipoen, ystävien kanssa tai blogia päivitellen... (Kuten varmaan arvasitte, viime aikojen blogi-hiljaisuus johtui siis juuri siitä että paha paha työpaikka veikin kaiken aikani).
***
I quit my job. Very clever at the dawn of the recession. However, I had many reasons, the most important of which is our daycare situation: Bebecito has no daycare for the next couple of months (long story, again). Obviously, there were other things in the background that pushed me towards the decision. I won't go to the dirty details here, but my dream of the day before my resigning perhaps gives some indication (I know how boring other people's dreams are, but this is a short one!):
I have two baskets full of huge juicy strawberries. The berries are shiny and size of an apple; I have an urge to take one of them in my hand and bite its juicy flesh. I reach over the basket and as I am about to choose the best one of them, I notice that all the strawberries are covered with blue mold. Who cares, I think, brush off the mold and take a bite anyway.
Having no job seems to have only one downside: money. The pros are obviously easier to list: more time to be with bebecito, to knit, bake, cook, be with friends, update my blog... (as you probably had guessed, the evil evil working life was the reason of the silence of my blogs for the last couple of months)
Sunday, November 2, 2008
Thursday, September 4, 2008
C'est le bonheur!
Sopivan nimen etsiminen omalle lapselle oli yksi niistä asioista joita eniten odotin raskausaikanani, mutta joka myös osoittautui todella haastavaksi. Ei vähiten siksi että täällä Quebecissa lapsi täytyy rekisteröidä jo kuukauden sisällä syntymästä, mutta myös siksi että meidän piti löytää nimi, joka toimisi niin suomeksi, espanjaksi, ranskaksi kuin englanniksikin. Onnihan hänestä tuli, eniten juuri tuon merkityksen vuoksi, mutta myös yksinkertaisen kirjoitusasun ja helpon lausumisen vuoksi. En tiennyt vasta kuin myöhemmin, enkä edes tullut moista ajatelleeksi, että Onnihan onkin tällä hetkellä oikein muotinimi, uusia Onneja näyttää syntyvän kuin sieniä sateella.
No, Onni on Onni enkä usko että maailmassa on toista nimeä joka kuvaisi tuota ihanaa ilopilleriämme paremmin. Hän on aina hyväntuulinen hymypoika, joka saa niin vanhempansa kuin vieraammatkin iloisiksi pelkällä säteilevällä olemuksellaan. Viikonloppuna ollessani Onnin kanssa puiston lastenaltaalla eräs satunnainen täti totesi Onnin innokkaasta polskuttelusta: "C'est le bonheur!" (Tuo on onnea!) Exactament!
Kuvassa muuten ekaluokan kirjoitusharjoituksia. Taisi olla onni mielessä jo silloin....
###
Giving a name to a whole new person was one of the things that I most looked forward to during my pregnancy, but that I found the most difficult at the same time. To name someone means so much - you want it to be everything. To our particular case it proved to be even more difficult, because the chosen name had to work well in at least four different languages, Finnish, Spanbish, French and English. Short, sweet, no special characters, please. And with a nice meaning. So we gave bebecito a traditional Finnish name, Onni, which means happiness. Easy to spell, pronounced more or less identically in all languages.
And our little happy face really has lived up to the name! Just last week I was at the kiddie pool with bebecito, who totally enjoyed the experience and wasn't shy to show it, when another parent passed by and simply commented: "C'est le bonheur!" (tha's happiness!) Exactament! I couldn't but agree.
In the picture: my writing excercises from 1981. I think Onni has been in my mind ever since...
Monday, September 1, 2008
- accomplished, almost - melkein suoritettu
Looks like we all had a bad day on Wednesday: bebecito, myself and the daycare lady.
Friday went a lot better. Bebecito had a nap at the daycare, Daycare Lady was happy and Mama proud of her little one. And we could all go and have a great long labour day weekend which will end tomorrow to a big time reality check when I find myself back behind my desk.
I ended up using none of the miracle methods I read about from those self-help books, to help my baby nap alone.
The books generally write that "some parents have their baby sleep with them in the same room, but those are some weird creepy hippies and anyone who wishes to be a normal parent should never ever do that! If your child not independent enough to sleep in his own room now, then he probably never will be! Just leave the kid in his room and close the door. Ignore the cries because it only means that the sly bastard is just manipulating you and you should never ever respond, because it will become a bad habit."
Now, I'd rather leave out the discussion of which is better way to raise your children, because I feel that it depends too much on each parent, child and circumstances. For this situation, it looks like we were able to take the right direction with a little help of much needed routines in the daily life of the Lopez family and a blanket, panda-toy and a pacifier. (Don't you just hate the word pacifier!? I detest to use it, because it sounds more like an action-hero movie than something to do with babies.)
###
Meillä kaikilla taisi olla huono päivä viime viikolla, Onnilla, itselläni sekä Kerhon Tädillä.
Perjantaina kaikki meni jo paremmin, eikä enää ollut puhetta päivähoidosta erottamisesta. Onni jopa nukkui päiväunet, Kerhon Täti oli iloinen, Äiti pojastaan ylpeä. Siispä saimme ansiosta nauttia pitkästä Labour Day -viikonlopusta ennen lopullista paluuta todellisuuteen, eli huomista töihinpaluuta.
Kaikesta huolimatta en käyttänytkään asiantuntijaoppaita Onnin unikoulimiseen. Lueskelin pätkiä sieltä täältä noista kaikkitietävistä opuksista, ja paha mielihän niistä vain tuli. Tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan niissä suomitaan vanhemmat jotka, herranjestas! antavat vielä vuosikkaan lapsensa nukkua vanhempien huoneessa. Eihän sellainen ihmisenalku voi koskaan itsenäistyä. Omaan huoneeseen vaan laitokselta suoraan ja ovi kiinni! Jos sieltä jotain vikinää kuuluukin, niin älä vain avaa ovea ja ota lasta syliisi, sillä itku on vain silmänlumetta ja viekaan kakaran yritys manipuloida vanhempiaan ja siitä seuraa vain eliniän kestävä huono tapa. Hyi hyi hyi!
No, enpä tässä ala sen enempää keskustella kasvatusperiaatteista, koska mielestäni se riippuu todella paljon sekä vanhemmista, lapsesta että kustakin tilanteesta. Tähän tilanteeseen tuntui auttavan paljon kaivatut rutiinit joita Lopezin perheessä on peräänkuulutettu jo pidemmän aikaa, sekä klassiset tutti, peippa ja nalle.
Friday went a lot better. Bebecito had a nap at the daycare, Daycare Lady was happy and Mama proud of her little one. And we could all go and have a great long labour day weekend which will end tomorrow to a big time reality check when I find myself back behind my desk.
I ended up using none of the miracle methods I read about from those self-help books, to help my baby nap alone.
The books generally write that "some parents have their baby sleep with them in the same room, but those are some weird creepy hippies and anyone who wishes to be a normal parent should never ever do that! If your child not independent enough to sleep in his own room now, then he probably never will be! Just leave the kid in his room and close the door. Ignore the cries because it only means that the sly bastard is just manipulating you and you should never ever respond, because it will become a bad habit."
Now, I'd rather leave out the discussion of which is better way to raise your children, because I feel that it depends too much on each parent, child and circumstances. For this situation, it looks like we were able to take the right direction with a little help of much needed routines in the daily life of the Lopez family and a blanket, panda-toy and a pacifier. (Don't you just hate the word pacifier!? I detest to use it, because it sounds more like an action-hero movie than something to do with babies.)
###
Meillä kaikilla taisi olla huono päivä viime viikolla, Onnilla, itselläni sekä Kerhon Tädillä.
Perjantaina kaikki meni jo paremmin, eikä enää ollut puhetta päivähoidosta erottamisesta. Onni jopa nukkui päiväunet, Kerhon Täti oli iloinen, Äiti pojastaan ylpeä. Siispä saimme ansiosta nauttia pitkästä Labour Day -viikonlopusta ennen lopullista paluuta todellisuuteen, eli huomista töihinpaluuta.
Kaikesta huolimatta en käyttänytkään asiantuntijaoppaita Onnin unikoulimiseen. Lueskelin pätkiä sieltä täältä noista kaikkitietävistä opuksista, ja paha mielihän niistä vain tuli. Tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan niissä suomitaan vanhemmat jotka, herranjestas! antavat vielä vuosikkaan lapsensa nukkua vanhempien huoneessa. Eihän sellainen ihmisenalku voi koskaan itsenäistyä. Omaan huoneeseen vaan laitokselta suoraan ja ovi kiinni! Jos sieltä jotain vikinää kuuluukin, niin älä vain avaa ovea ja ota lasta syliisi, sillä itku on vain silmänlumetta ja viekaan kakaran yritys manipuloida vanhempiaan ja siitä seuraa vain eliniän kestävä huono tapa. Hyi hyi hyi!
No, enpä tässä ala sen enempää keskustella kasvatusperiaatteista, koska mielestäni se riippuu todella paljon sekä vanhemmista, lapsesta että kustakin tilanteesta. Tähän tilanteeseen tuntui auttavan paljon kaivatut rutiinit joita Lopezin perheessä on peräänkuulutettu jo pidemmän aikaa, sekä klassiset tutti, peippa ja nalle.
Subscribe to:
Posts (Atom)