Seuraan aina mielenkiinnolla puhekielen muuttumista. Se on helpompi huomata kun ei itse elä suomenkielistä arkipäivää. Minua ihastuttavat aina mielikuvitukselliset sananparret jotka löytävät tiensä ihmisten mieliin ja suihin ja miten ne sitten siitä vääntyvät ja kääntyvät vielä entisestään. Se nimenomaan on, minun mielestäni, sitä elävää kieltä, jota itsekin kaipaa kun joutuu elämään vierailla kielillä. Viime aikoina olen tosin ihmetellyt, ovatko sellaisetkin sanat jo päässeet kirjakieleen, kuten ihku, vaki -etuliite (esim. vakipaikka), tavan (vrt. tavallinen) vain muutamia mainitakseni. Kaipa se tarkoittaa että kieli tiivistyy, mutta minusta nuo ilmaisut kuulostavat vielä aika puhekielimäisiltä. Varmaankin joku teini on asiasta aivan eri mieltä, ja näin olkoon.
Sitten on niitä muutoksia jotka saavat niskakarvat pystyyn tai jopa herneen henkitiehyeen. Jokaisella on omat inhokkinsa, minulla numero ykkönen ilman muuta lähinnä englannista suoraan 'suomeutetut' sanat, joita näkee varsinkin mainoksissa, aikakauslehdissä ja kuvastoissa. Ilmiö ei niinkään ärsytä puhuttuna, mutta painettuna sitäkin enemmän. Esimerkiksi:
Nilkkasukat tai footsiet 2 paria /5 € (mikä hemmetti on footsie???)
Matkatavarat kulkevat kätevästi trolliessa!
Tee välipalaksi raikas hedelmäsmoothie!
Suomalaisilla malleilla on valtava nälkä päästä maailman catwalkeille.
Eniten ärsyttävät suomalais-englantilaiset yhdyssanat sekä kaksoismonikko tyyliin buutsit.
Tiedän kyllä että monet noista sanoista ovat tulevaisuudessa yhtä suomenkielisiä kuin banaani tai muffinsi (vai onko se sittenkin muffini..?) tai shortsit (muffinia mukaellen sen kai pitäisi olla shortit...). En silti ymmärrä miksi täytyy kirjoitettuunkin kieleen ottaa lainasanoja joilla on jo ihan oikea suomenkielinen vastine. Kesäfiiliksen seivaaminen digikameralla saa näkemään punaista, samoin kuin jollain saitilla käyminen, jonkun asian feikkaaminen ja monet muut.
Suomenkielisten vastineiden vartavasten keksiminenkin saattaa mennä pieleen. Ellei asiayhteyttä tietäisi, voisi esimerkiksi ponnahdusikkunalla kuvitella olevan enemmän tekemistä itsemurhan kuin internetin kanssa. Piti miettiä jonkun aikaa ennen kuin tajusin että pop up windowtahan se tarkoittaa, ihan suoraan suomennettuna! Toisaalta voisihan noita käännöskukkasia olla ihan kivakin olla keksimässä. Saisi mielikuvitus lentää. Tai ponnahtaa vaikka ikkunasta...
Tuesday, June 24, 2008
Sielunmaisema - Dream Scenery
Pieni järvi, joka sijaitsee lapsuuskotini lähellä, on lapsuuteni tärkein maisema. Tuon järven rannoilla vietimme suurimman osan kesistä uiden ja pulikoiden kirkkaassa vedessä. Silloin 70-80 -luvuilla rannat olivat lähestulkoon rakentamattomat ja voimme valita lukuisita uimapaikoista sen mikä milloinkin miellytti. Tuo järven tienoo ja sen sivuitse kulkeva maantie esiintyy unissani tämän tästä, olinpa sitten missä päin palloa tahansa. Nykyään järven rannat on rakennettu mökkejä täyteen, ja unissanikin siellä on jos jonkinlaista pytinkiä. Toisinaan unessa uin jäälauttojen seassa tai muuten epätodellisissa olosuhteissa, ja tapaan maantiellä kaikenlaista porukkaa joka ei varmaan tosielämässä sinne maailmankolkkaan eksyisi. Mutta maisema on aina sama, tuttu, lohdullinen, koti.
Pari päivää sitten ajelin tuota maantietä matkalla mökiltä mummolaan. Viime näkemältä on kolme vuotta vaikka univierailuista on tietysti vähemmän aikaa. Ensi näkemältä kaikki vaikutti samalta kuin ennenkin, kunnes saavuin maantien kurviin vähän ennen kotipaikkaa. Yhtäkkiä en tunnistanut maisemaa. Poissa on jylhä metsä, joka on hallinnut maisemaa ainakin viimeiset 30 vuotta, jäljellä vain muutama huikaisevan korkea mänty. Suunnattomat metsät joita lapsena samoilimme ovat muuttuneet avohakkuutilkuiksi. Kun suuret puut ovat poissa ja itsekin on vähän kasvanut, suunnaton korpi onkin enää pikku tilkkunen maantien ja kotitilan välissä.
Metsässä kasvaneena, metsäammattilaisten juttuja niin paljon kuunnelleena ja itsekin metsänomistajana onneksi ymmärrän että tuollainenkin avohakkuu joka tuntuu muuttavan maiseman täysin, on vain väliaikainen vaihe, varsin oleellinenkin metsänhoidossa, enkä toki jää suremaan puiden puolesta, koska uusia terveitä ja aikanaan suuren suuria kasvaa tilalle.
Ainoa joka kärsi oli tietenkin muistoni lapsuuden maisemista. Jään miettimään miten tämä radikaali maiseman muutos tulee vaikuttamaan uniini. Jätänkö nyt vihdoin lapsuusmaisemani taakse myös untenmailla, vai palaanko yhä siihen entiseen, turvalliseen.
¤¤¤
The most important place of my childhood is the surroundings of a small lake located near the farm where I grew up. I spent the majority of my time, specially in the summer, on the lakeshore, swimming and playing with my sister and brother. Back then, 70s and 80s, the lakeshores were still savage, there were no summer cottages and we could always choose the best beach for our water sports. Nowadays there are numerous leisure homes around the lake, however, some virgin beaches still exist. This scenery is the place that I most often visit in my dreams, no matter where in the world I am. Sometimes there are fantastic buildings on the shores, and I meet curious people on the road following the lakeshore. Sometimes I swim with ice blocks or in otherwise surreal conditions. But the scenery remains the same, familiar, safe, home.
A few days ago I drove along the country road that is part of the scenery. First, everything looked the same as during my last visit three years ago. No new buildings, nothing threatening. Then, just before my childhood home, I suddenly couldn't recognise the place anymore. The deep forest with huge pinetrees that has reigned the scenery at least the last 30 years is gone. Only a few tall pines are left and the rest has been cut clear. As a little girl I remember it being like an adventure hiking through the forest, inventing stories and playing with my siblings, simultaneously being safe, close to home, and daring. Now the area left open seems surprisingly small between the road and the farm - the big trees are gone, and I myself am bigger.
As I grew up in middle of endless forests, hearing enough facts from forestry specialists (such as my father, sister and brother-in-law), and owning now my own forest, I understand well that this kind of radical change in the scenery does not mean that the forest is gone for good. On the contrary, at some point it is even necessary. I also know that not so long from now there will be another, healthy forest in its place. So, I won't shed tears for the trees.
The only thing suffering from this change, of course, is my childhood memories. I wonder if I shall still return to the old scenery in my dreams, or if this was the final good-bye to my childhood, in dreams and reality alike.
Pari päivää sitten ajelin tuota maantietä matkalla mökiltä mummolaan. Viime näkemältä on kolme vuotta vaikka univierailuista on tietysti vähemmän aikaa. Ensi näkemältä kaikki vaikutti samalta kuin ennenkin, kunnes saavuin maantien kurviin vähän ennen kotipaikkaa. Yhtäkkiä en tunnistanut maisemaa. Poissa on jylhä metsä, joka on hallinnut maisemaa ainakin viimeiset 30 vuotta, jäljellä vain muutama huikaisevan korkea mänty. Suunnattomat metsät joita lapsena samoilimme ovat muuttuneet avohakkuutilkuiksi. Kun suuret puut ovat poissa ja itsekin on vähän kasvanut, suunnaton korpi onkin enää pikku tilkkunen maantien ja kotitilan välissä.
Metsässä kasvaneena, metsäammattilaisten juttuja niin paljon kuunnelleena ja itsekin metsänomistajana onneksi ymmärrän että tuollainenkin avohakkuu joka tuntuu muuttavan maiseman täysin, on vain väliaikainen vaihe, varsin oleellinenkin metsänhoidossa, enkä toki jää suremaan puiden puolesta, koska uusia terveitä ja aikanaan suuren suuria kasvaa tilalle.
Ainoa joka kärsi oli tietenkin muistoni lapsuuden maisemista. Jään miettimään miten tämä radikaali maiseman muutos tulee vaikuttamaan uniini. Jätänkö nyt vihdoin lapsuusmaisemani taakse myös untenmailla, vai palaanko yhä siihen entiseen, turvalliseen.
¤¤¤
The most important place of my childhood is the surroundings of a small lake located near the farm where I grew up. I spent the majority of my time, specially in the summer, on the lakeshore, swimming and playing with my sister and brother. Back then, 70s and 80s, the lakeshores were still savage, there were no summer cottages and we could always choose the best beach for our water sports. Nowadays there are numerous leisure homes around the lake, however, some virgin beaches still exist. This scenery is the place that I most often visit in my dreams, no matter where in the world I am. Sometimes there are fantastic buildings on the shores, and I meet curious people on the road following the lakeshore. Sometimes I swim with ice blocks or in otherwise surreal conditions. But the scenery remains the same, familiar, safe, home.
A few days ago I drove along the country road that is part of the scenery. First, everything looked the same as during my last visit three years ago. No new buildings, nothing threatening. Then, just before my childhood home, I suddenly couldn't recognise the place anymore. The deep forest with huge pinetrees that has reigned the scenery at least the last 30 years is gone. Only a few tall pines are left and the rest has been cut clear. As a little girl I remember it being like an adventure hiking through the forest, inventing stories and playing with my siblings, simultaneously being safe, close to home, and daring. Now the area left open seems surprisingly small between the road and the farm - the big trees are gone, and I myself am bigger.
As I grew up in middle of endless forests, hearing enough facts from forestry specialists (such as my father, sister and brother-in-law), and owning now my own forest, I understand well that this kind of radical change in the scenery does not mean that the forest is gone for good. On the contrary, at some point it is even necessary. I also know that not so long from now there will be another, healthy forest in its place. So, I won't shed tears for the trees.
The only thing suffering from this change, of course, is my childhood memories. I wonder if I shall still return to the old scenery in my dreams, or if this was the final good-bye to my childhood, in dreams and reality alike.
Monday, June 16, 2008
The difficulty of choice
Life in Finland is not so bad after all, after sauna and a good night´s sleep. Bebecito has now a stock of home-made babyfood in Mummo´s (Bebecito´s grandma) freezer and Mamacita can start to de-stress.
Now, the question is, how to plan the perfect summer in Finland. I long to spend days on end hidden from civilisation, bathing in sauna and just lounging around, reading Finnish literature and meeting up with friends and relatives at their cottages. Then again, every Finnish village and town offers its best from June to August: there are countless exhibitions, festivals and open air theatre productions, some of which must be just a scam to rid the ignorant tourist of her time and money, but others seem indeed worth visiting.
Leafing through a summer guide to the region of Savo (the most beautiful part of Finland which makes part of the Lake District as well), I find an exhibition of Leonardi da Vinci´s inventions at Retretti, Puustock (puu meaning wood) festival dedicated to Finnish Rock in my hometown Juva, Sanghai Opera visiting Savonlinna Opera Festival (where obviously the tickets are out of my reach but it would be nice to go hang around the old castle getting into the cosmopolitan mood in my college town), a tour to see pre-historical rock wall paintings in Puumala where Ukko (Bebecito´s grandpa) lives, jazz concert on a steam boat cruising on Lake Saimaa (in Puumala, courtesy of Imatra Big Band Festival), the list goes on... and in addition there is a myriad of interesting craft shops and ateliers, coffee shops and restaurants, animal farms and other places to visit.
Well, ahead with planning. However, I bet this summer will be an enjoyable one, even if I didn´t get down to any of the above. The motto is: no stress.
PS. Anteeksi suomalaiset lukijani... kirjoitin postauksen vain englanniksi koska suomalaisillehan nämä taitavat olla jo tuttuja juttuja.. mutta linkeistä pääsee tapahtumien lähteille toki ja ihan suomeksi.
Now, the question is, how to plan the perfect summer in Finland. I long to spend days on end hidden from civilisation, bathing in sauna and just lounging around, reading Finnish literature and meeting up with friends and relatives at their cottages. Then again, every Finnish village and town offers its best from June to August: there are countless exhibitions, festivals and open air theatre productions, some of which must be just a scam to rid the ignorant tourist of her time and money, but others seem indeed worth visiting.
Leafing through a summer guide to the region of Savo (the most beautiful part of Finland which makes part of the Lake District as well), I find an exhibition of Leonardi da Vinci´s inventions at Retretti, Puustock (puu meaning wood) festival dedicated to Finnish Rock in my hometown Juva, Sanghai Opera visiting Savonlinna Opera Festival (where obviously the tickets are out of my reach but it would be nice to go hang around the old castle getting into the cosmopolitan mood in my college town), a tour to see pre-historical rock wall paintings in Puumala where Ukko (Bebecito´s grandpa) lives, jazz concert on a steam boat cruising on Lake Saimaa (in Puumala, courtesy of Imatra Big Band Festival), the list goes on... and in addition there is a myriad of interesting craft shops and ateliers, coffee shops and restaurants, animal farms and other places to visit.
Well, ahead with planning. However, I bet this summer will be an enjoyable one, even if I didn´t get down to any of the above. The motto is: no stress.
PS. Anteeksi suomalaiset lukijani... kirjoitin postauksen vain englanniksi koska suomalaisillehan nämä taitavat olla jo tuttuja juttuja.. mutta linkeistä pääsee tapahtumien lähteille toki ja ihan suomeksi.
Sunday, June 15, 2008
First shock - Eka shokki
Jo New Yorkissa Finnairin koneeseen noustessa alkoi tuntua että olemme kotona. Kone oli täynnä pellavapäisiä suomalais- tai puolisuomalaislapsia matkalla mummolaan ihan niin kuin Onnikin.
Aikaero keinuttaa Äiti-ihmistä vieläkin, eikä asiaa tietysti auttanut se että keskellä yötäkin aurinko melkein paistaa. Onni taas tuntuu ikävöivän Senor Lopezia tai sitten muuten ihmettelevän miten kaikki yht´äkkiä puhuvatkin samaa kieltä.
Tässä vaiheessa sitä tulee aina se tunne että enhän minä tänne halunnut vaan sinne nostalgian pullantuoksuiseen Suomeen, lapsuuden kesään missä aina on helle ja syödään maailman makeimpia mansikoita ja missä epämiellyttävät asiat eivät yksinkertaisesti ole olemassa. Onneksi tiedän että kyseessä on kulttuurishokki, ja että asioihin tottuu vähintään kahdessa viikossa. Ja vaikkei tottuisikaan, niin käymäänhän tänne on tultu eikä olemaan.
Kulttuurishokin aihe tällä kertaa, kaupasta saatavat vauvanruuat!!!!! En ollut silmiäni uskoa kun kävin läpi Prisman ja Citymarketin - siis tietääkseni suurimpien ruokakauppaketjujen - lastenruokavalikoimia. Ei juuri lainkaan Luomua. Ja jos onkin, niin lisäaineet on samoja kuin ei-luomussa, riisi- ja vehnätärkkelystä, emulgointiainetta, sokeria, palmuöljyä.... Kaikessa, jopa puurohiutaleissa ja omenasoseessa. Ei kokojyväviljaa tai ruskeaa riisiä missään. Mutta 8-kuukautisen vauvan valmisruokiin lisätty raejuustoa, kermaa, juustoa, sieniä.... jotka nimenomaan ovat kiellettyjen listalla vuoden ikään asti, ainakin tuolla Atlantin toisella puolella.
Olinpa Montrealissa hyvälle oppinut kun luomua sai ja purkissa on sitä mitä sanotaan eli jos nimike on Omenasose, niin siinä on omenaa ja vettä, korkeintaan C-vitamiinia lisätty. Kokojyväpuurohiutaleissakin ainoastaan rautaa.
Sinne jäivät hyllyyn suurin osa, vaikka pitikin muutama purkki ostaa hätävaraksi. Ensikäytön jälkeen mömmöjen koostumuksesta voisin sanoa että limaista liisteriä, tyhjää purkkia ei saanut juoksevalla vedellä millään puhtaaksi. Söisinkö itse? No en. Olenko liian kranttu? Voi olla, mutta tuo valinnanvaran puute ällistyttää. Suomukset ovat pudonneet silmiltäni.
###
Already in New York, catching the Finnair flight, I started to feel we were in Finland. The plane was full of blond children, all on their way to see their distant Grandparents in Finland (so I imagined). Mamacita is still suffering from jet lag, and the midnight sun does not certainly help getting used back on track. Bebecito is missing Senor Lopez, or at least wondering why on earth everybody speaks the same language.
At this point, I always realise, it wasn´t here I wanted to come, but to the Nostalgia Finland of my childhood, where the summers were always hot and tasted like the sweetest strawberries. The place where nothing unpleasant just does not exist. Well, having done this a few times in the past, I know that it´s culture shock that I´m going through, nothing more. And that I will get used to things again, in about a week. Or if I don´t, well, it´s not a lifetime I am spending here anyway...
As I became a mother abroad, I never had to deal with baby stuff in Finland before, so I assumed that stuff has to be more or less the same everywhere. Such as food. In Montreal I buy mainly ready-made strained fruit and veg and meat, normally organic, and wholegrain cereal such as oats, barley and rice. I found these very high quality, and what ´s best, they do not contain and additives, sugar or other strange ingredients, only iron or vitamine C if anything.
After a trip to two of the biggest supermarket chains in Finland, I´m truly in a shock. Shelves full of variety of fruit purees, ready meals and cereals for babies to choose from. Only that... not many organic alternatives. Well, no big deal. But ALL the jars and boxes, even organic ones, contained ingredients like rice or wheat starch, sugar, palm oil... things I don´t know how to translate. Even oatmeal had added starch and vegetable oil. None of the cereal was wholegrain. For 8-month-old babies they offer cheese, cottage cheese, cream, mushrooms, which all are on my list of not to give until baby´s one year old.
Am I neurotic or what? I had to buy a few jars just for panic feedings, and the hungry Bebecito ate the food alright but the pureed chicken and vegetable casserole was slimy and - in search of a better word - starchy. It was impossible to rince the empty jar clean.
Would I eat this? No. So why do I have to give it to my child?
Aikaero keinuttaa Äiti-ihmistä vieläkin, eikä asiaa tietysti auttanut se että keskellä yötäkin aurinko melkein paistaa. Onni taas tuntuu ikävöivän Senor Lopezia tai sitten muuten ihmettelevän miten kaikki yht´äkkiä puhuvatkin samaa kieltä.
Tässä vaiheessa sitä tulee aina se tunne että enhän minä tänne halunnut vaan sinne nostalgian pullantuoksuiseen Suomeen, lapsuuden kesään missä aina on helle ja syödään maailman makeimpia mansikoita ja missä epämiellyttävät asiat eivät yksinkertaisesti ole olemassa. Onneksi tiedän että kyseessä on kulttuurishokki, ja että asioihin tottuu vähintään kahdessa viikossa. Ja vaikkei tottuisikaan, niin käymäänhän tänne on tultu eikä olemaan.
Kulttuurishokin aihe tällä kertaa, kaupasta saatavat vauvanruuat!!!!! En ollut silmiäni uskoa kun kävin läpi Prisman ja Citymarketin - siis tietääkseni suurimpien ruokakauppaketjujen - lastenruokavalikoimia. Ei juuri lainkaan Luomua. Ja jos onkin, niin lisäaineet on samoja kuin ei-luomussa, riisi- ja vehnätärkkelystä, emulgointiainetta, sokeria, palmuöljyä.... Kaikessa, jopa puurohiutaleissa ja omenasoseessa. Ei kokojyväviljaa tai ruskeaa riisiä missään. Mutta 8-kuukautisen vauvan valmisruokiin lisätty raejuustoa, kermaa, juustoa, sieniä.... jotka nimenomaan ovat kiellettyjen listalla vuoden ikään asti, ainakin tuolla Atlantin toisella puolella.
Olinpa Montrealissa hyvälle oppinut kun luomua sai ja purkissa on sitä mitä sanotaan eli jos nimike on Omenasose, niin siinä on omenaa ja vettä, korkeintaan C-vitamiinia lisätty. Kokojyväpuurohiutaleissakin ainoastaan rautaa.
Sinne jäivät hyllyyn suurin osa, vaikka pitikin muutama purkki ostaa hätävaraksi. Ensikäytön jälkeen mömmöjen koostumuksesta voisin sanoa että limaista liisteriä, tyhjää purkkia ei saanut juoksevalla vedellä millään puhtaaksi. Söisinkö itse? No en. Olenko liian kranttu? Voi olla, mutta tuo valinnanvaran puute ällistyttää. Suomukset ovat pudonneet silmiltäni.
###
Already in New York, catching the Finnair flight, I started to feel we were in Finland. The plane was full of blond children, all on their way to see their distant Grandparents in Finland (so I imagined). Mamacita is still suffering from jet lag, and the midnight sun does not certainly help getting used back on track. Bebecito is missing Senor Lopez, or at least wondering why on earth everybody speaks the same language.
At this point, I always realise, it wasn´t here I wanted to come, but to the Nostalgia Finland of my childhood, where the summers were always hot and tasted like the sweetest strawberries. The place where nothing unpleasant just does not exist. Well, having done this a few times in the past, I know that it´s culture shock that I´m going through, nothing more. And that I will get used to things again, in about a week. Or if I don´t, well, it´s not a lifetime I am spending here anyway...
As I became a mother abroad, I never had to deal with baby stuff in Finland before, so I assumed that stuff has to be more or less the same everywhere. Such as food. In Montreal I buy mainly ready-made strained fruit and veg and meat, normally organic, and wholegrain cereal such as oats, barley and rice. I found these very high quality, and what ´s best, they do not contain and additives, sugar or other strange ingredients, only iron or vitamine C if anything.
After a trip to two of the biggest supermarket chains in Finland, I´m truly in a shock. Shelves full of variety of fruit purees, ready meals and cereals for babies to choose from. Only that... not many organic alternatives. Well, no big deal. But ALL the jars and boxes, even organic ones, contained ingredients like rice or wheat starch, sugar, palm oil... things I don´t know how to translate. Even oatmeal had added starch and vegetable oil. None of the cereal was wholegrain. For 8-month-old babies they offer cheese, cottage cheese, cream, mushrooms, which all are on my list of not to give until baby´s one year old.
Am I neurotic or what? I had to buy a few jars just for panic feedings, and the hungry Bebecito ate the food alright but the pureed chicken and vegetable casserole was slimy and - in search of a better word - starchy. It was impossible to rince the empty jar clean.
Would I eat this? No. So why do I have to give it to my child?
Thursday, June 5, 2008
Koti-ikävä - Homesickness
Aina näihin aikoihin vuodesta on ikävä Suomeen kaikkein kovin. Joskus se on melkein fyysistä; puiston läpi kävellessä kostean ruohon ja mullan tuoksu vie mökille. Täällä illat pimenevät aivan liian varhain eikä ilma ole samanlaista kuultavan ohutta kuin siellä. Ruisleivän puutteessa nakerran hapankorppua jota sentään saa kaupasta täälläkin, haaveillen Iskän savumuikuista ruisleivän ja tomaatin kera. Saunan päälle, tietysti.
Onneksi tänä vuonna ei tarvitse vain haaveilla, vaan pitkän pitkästä aikaa pääsee myös kokemaan. Onnin kanssa lähdemme matkaan jo ensi viikolla, Señor Lopez seuraa myöhemmin perässä. Olen päättänyt vähentää viimeisten kolmen vuoden saunavelkaa kylpemällä vähintään kerran päivässä seuraavien reilun kahden kuukauden aikana.
Viime Suomen-reissusta on jo melkein kolme vuotta. Se on pitkä aika, ja olen innokas ja vähän huolissanikin näkemään miten Kotimaa on muuttunut sillä aikaa. Ja miten minä itse olen, muutinhan tänne melkein sinkkuna ja nyt olen Äiti ja Vaimo. Niin Onni kuin Señor Lopezkin saa ensikosketuksen Suomen kesään, ja odotettavissa on myös Anopin ja Italian Kälyn Suomen-vierailu heinäkuussa. Eli paljon tulkin hommia meikäläiselle.
Sitten viime näkemällä monet rakkaista ystävistä ovat ajautuneet samaan kuin minä eli tulleet aikuis(emm)iksi ja perustaneet perheen. Mielenkiinnolla niitäkin tapaamisia odotan.
Siis aikamoinen reissu tiedossa.
***
The worst time for homesickness is spring and early summer. Around this time the feeling is almost physical. Walking through the park, the smell of moist grass and soil makes me long to be at the summer cottage in Finland. The sun goes down over here too early in the evening and the air feels thicker - not thin and light as over there. I munch Finn Crisps in the absence of real rye bread while dreaming of my Father's hot smoked fish with rye bread and tomatoes. Served after the sauna, naturally.
This year, luckily, I need not dream only, I can feel the real thing. Bebecito and I will travel to Finland already next week, Señor Lopez joins us later. I have decided to reduce my sauna-debt by going in at least once a day for the next two months.
It's been nearly three years since I last saw my Homeland. That is a long time. I am interested - as well as a bit apprehensive - to see how Finland has changed within that time, and how I have changed myself. After all, when I moved here, I was almost a single, now I'm Mother and Wife. This will be the first touch to the Finnish summer for both Bebecito and Señor Lopez, and we will also welcome La Suegra and the Italian Sister-in-law to visit in July. That means a lot of translating for yours truly...
Since my last visit to Finland, many of my dear friends have got themselves in the same situation as myself - grown up (a bit) and started a family. I'm looking forward to meet everybody plus the new little ones.
So it will be an emotional one.. I try to keep you up to date more than I did in Mexico...
Onneksi tänä vuonna ei tarvitse vain haaveilla, vaan pitkän pitkästä aikaa pääsee myös kokemaan. Onnin kanssa lähdemme matkaan jo ensi viikolla, Señor Lopez seuraa myöhemmin perässä. Olen päättänyt vähentää viimeisten kolmen vuoden saunavelkaa kylpemällä vähintään kerran päivässä seuraavien reilun kahden kuukauden aikana.
Viime Suomen-reissusta on jo melkein kolme vuotta. Se on pitkä aika, ja olen innokas ja vähän huolissanikin näkemään miten Kotimaa on muuttunut sillä aikaa. Ja miten minä itse olen, muutinhan tänne melkein sinkkuna ja nyt olen Äiti ja Vaimo. Niin Onni kuin Señor Lopezkin saa ensikosketuksen Suomen kesään, ja odotettavissa on myös Anopin ja Italian Kälyn Suomen-vierailu heinäkuussa. Eli paljon tulkin hommia meikäläiselle.
Sitten viime näkemällä monet rakkaista ystävistä ovat ajautuneet samaan kuin minä eli tulleet aikuis(emm)iksi ja perustaneet perheen. Mielenkiinnolla niitäkin tapaamisia odotan.
Siis aikamoinen reissu tiedossa.
***
The worst time for homesickness is spring and early summer. Around this time the feeling is almost physical. Walking through the park, the smell of moist grass and soil makes me long to be at the summer cottage in Finland. The sun goes down over here too early in the evening and the air feels thicker - not thin and light as over there. I munch Finn Crisps in the absence of real rye bread while dreaming of my Father's hot smoked fish with rye bread and tomatoes. Served after the sauna, naturally.
This year, luckily, I need not dream only, I can feel the real thing. Bebecito and I will travel to Finland already next week, Señor Lopez joins us later. I have decided to reduce my sauna-debt by going in at least once a day for the next two months.
It's been nearly three years since I last saw my Homeland. That is a long time. I am interested - as well as a bit apprehensive - to see how Finland has changed within that time, and how I have changed myself. After all, when I moved here, I was almost a single, now I'm Mother and Wife. This will be the first touch to the Finnish summer for both Bebecito and Señor Lopez, and we will also welcome La Suegra and the Italian Sister-in-law to visit in July. That means a lot of translating for yours truly...
Since my last visit to Finland, many of my dear friends have got themselves in the same situation as myself - grown up (a bit) and started a family. I'm looking forward to meet everybody plus the new little ones.
So it will be an emotional one.. I try to keep you up to date more than I did in Mexico...
Monday, May 26, 2008
Tärkeily - The Importance of Self
Pari juttua itsensä liian vakavasti ottamisesta.
Ammoisina aikoina työkseni soittelin velallisten perään, saksalaisten lähinnä. Onneksi saksankielen taitoni oli rajallinen niin että loukkaukset jäivät usein ymmärtämättä, mutta eräs Frau Doktor Ursula jäi unohtumattomasti mieleen. Rouva ilmoitti yksikantaan ettei hänellä ollut aikomustakaan maksaa velkaansa lisäten että hän juuri sen vuoksi oli Tohtoriksi opiskellut ettei tarvitsisi kommunikoida minunlaisteni alempien olentojen kanssa. Mitenkäs se menikään, joka itsensä ylentää se alennetaan... no toinen samanlainen tuli vastaan tässä hiljattain...
Olemme jo tottuneet seinänaapurimme päivittäiseen Radio Classic Montreal -maratoniin, eikä tuon kanavan harmittomat pianokonsertit ja muu helposti sulava klassinen touhujamme häiritse, vaikka Madame Naapuri vääntääkin volyymin kymppiin.
Joskus kuitenkin liika on liikaa, esimerkiksi tässä yhtenä iltana. Onnin vihdoin nukahdettua kaaduin itse sänkyyn vähän kymmenen jälkeen, riemuiten etukäteen että luvassa olisi häiritsemätöntä unta ehkä jopa aamu-yhteen-kahteen. Mutta ei. Se mikä muualla asunnossa kuulosti taustamusiikilta, sängystä käsin tuntui kuin olisi siirtynyt konserttisaliin. Joskus ennen puolta yötä tartuin vihdoin puhelimeen ja väsymyksestä samealla äänellä sössötin asiani ranskaksi. Pas de probleme! D'accord, sanoi Madame Naapuri ja musiikki taukosi heti.
Uni tipotiessään mutta väsymys ei. Palasin sänkyyn ainoana tavoitteenani nauttia hiljaisuudesta ja ehkä jossain vaiheessa nukahtaa ennen kuin Onni taas heräisi.
Puolen tunnin kuluttua puhelin soi. Onni parkaisee. Señor Lopez vastaa. Madame Naapuri siellä. Ajatteli vaan mainita vaimonne käyttäytyi puhelimessa epäkohteliaasti. Että valittaa saa mutta kohteliaasti. Häntä kun pitäisi kutsua Madameksi eikä etunimi-sukunimi -yhdistelmällä jota minä moukkamaisuudessani olin käyttänyt. Kun nyt aikuisia ollaan, niin että kyllä naapureille tulisi vähän kohteliaampi olla. Ettei vaan nimeltä huudella, oi aikoja oi tapoja! Kiitos vinkistä, Madame, mutta olisihan tuo ehkä voinut odottaa aamuun.
***
Two stories about taking oneself too seriously. In the distant past I worked collecting debt, mainly from German companies. To my benefit my German was poor enough for me to ignore most of the insults, but there was one client that I still remember. Frau Doktor Ursula told me with her akzentfrei Deutsch that she had no intention to pay her debt adding that she hadn't studied all those years to end up having conversations with such low beings as myself. Well, I encountered another of the kind just recently.
We are quite used to the daily Radio Classic Montreal -marathon that we hear from our Madame Neighbour - anyhow, the harmless piano concertos and other easily digested classical don't really bother us much. Until the other night. I finally got Bebecito to sleep and I was ready to surrender to Morpheus at least for a couple of hours until the next wake-up call from him. No chance. Our bed is unfortunately against the wall we share with our Madame Neighbour and I felt as if sat in front row of a concert hall. At some point before midnight I dialed her number and asked Madame to turn it down, s'il vous plait! D'accord, d'accord, said the woman's voice and I was blessed with immediate silence. Merci!
Dead tired but Morpheus was gone, I returned to bed and just hoped to enjoy the silence as long as Bebecito would allow. Half hour later the phone rings. Bebecito wails. Señor Lopez takes the call. Madame Neighbour there. Just thought to mention that your wife, Monsieur, was very rude on the phone. It's OK to complain but one should do it politely.
It appears that instead of calling her Madame I had in my ignorance used the First Name-Last Name -combination that had pushed the lady's buttons. As we are all adults here, we shouldn't speak like children, explains Madame to perplexed Señor Lopez. Merci pour le tip, Madame, but couldn't it have waited until the morning?
Ammoisina aikoina työkseni soittelin velallisten perään, saksalaisten lähinnä. Onneksi saksankielen taitoni oli rajallinen niin että loukkaukset jäivät usein ymmärtämättä, mutta eräs Frau Doktor Ursula jäi unohtumattomasti mieleen. Rouva ilmoitti yksikantaan ettei hänellä ollut aikomustakaan maksaa velkaansa lisäten että hän juuri sen vuoksi oli Tohtoriksi opiskellut ettei tarvitsisi kommunikoida minunlaisteni alempien olentojen kanssa. Mitenkäs se menikään, joka itsensä ylentää se alennetaan... no toinen samanlainen tuli vastaan tässä hiljattain...
Olemme jo tottuneet seinänaapurimme päivittäiseen Radio Classic Montreal -maratoniin, eikä tuon kanavan harmittomat pianokonsertit ja muu helposti sulava klassinen touhujamme häiritse, vaikka Madame Naapuri vääntääkin volyymin kymppiin.
Joskus kuitenkin liika on liikaa, esimerkiksi tässä yhtenä iltana. Onnin vihdoin nukahdettua kaaduin itse sänkyyn vähän kymmenen jälkeen, riemuiten etukäteen että luvassa olisi häiritsemätöntä unta ehkä jopa aamu-yhteen-kahteen. Mutta ei. Se mikä muualla asunnossa kuulosti taustamusiikilta, sängystä käsin tuntui kuin olisi siirtynyt konserttisaliin. Joskus ennen puolta yötä tartuin vihdoin puhelimeen ja väsymyksestä samealla äänellä sössötin asiani ranskaksi. Pas de probleme! D'accord, sanoi Madame Naapuri ja musiikki taukosi heti.
Uni tipotiessään mutta väsymys ei. Palasin sänkyyn ainoana tavoitteenani nauttia hiljaisuudesta ja ehkä jossain vaiheessa nukahtaa ennen kuin Onni taas heräisi.
Puolen tunnin kuluttua puhelin soi. Onni parkaisee. Señor Lopez vastaa. Madame Naapuri siellä. Ajatteli vaan mainita vaimonne käyttäytyi puhelimessa epäkohteliaasti. Että valittaa saa mutta kohteliaasti. Häntä kun pitäisi kutsua Madameksi eikä etunimi-sukunimi -yhdistelmällä jota minä moukkamaisuudessani olin käyttänyt. Kun nyt aikuisia ollaan, niin että kyllä naapureille tulisi vähän kohteliaampi olla. Ettei vaan nimeltä huudella, oi aikoja oi tapoja! Kiitos vinkistä, Madame, mutta olisihan tuo ehkä voinut odottaa aamuun.
***
Two stories about taking oneself too seriously. In the distant past I worked collecting debt, mainly from German companies. To my benefit my German was poor enough for me to ignore most of the insults, but there was one client that I still remember. Frau Doktor Ursula told me with her akzentfrei Deutsch that she had no intention to pay her debt adding that she hadn't studied all those years to end up having conversations with such low beings as myself. Well, I encountered another of the kind just recently.
We are quite used to the daily Radio Classic Montreal -marathon that we hear from our Madame Neighbour - anyhow, the harmless piano concertos and other easily digested classical don't really bother us much. Until the other night. I finally got Bebecito to sleep and I was ready to surrender to Morpheus at least for a couple of hours until the next wake-up call from him. No chance. Our bed is unfortunately against the wall we share with our Madame Neighbour and I felt as if sat in front row of a concert hall. At some point before midnight I dialed her number and asked Madame to turn it down, s'il vous plait! D'accord, d'accord, said the woman's voice and I was blessed with immediate silence. Merci!
Dead tired but Morpheus was gone, I returned to bed and just hoped to enjoy the silence as long as Bebecito would allow. Half hour later the phone rings. Bebecito wails. Señor Lopez takes the call. Madame Neighbour there. Just thought to mention that your wife, Monsieur, was very rude on the phone. It's OK to complain but one should do it politely.
It appears that instead of calling her Madame I had in my ignorance used the First Name-Last Name -combination that had pushed the lady's buttons. As we are all adults here, we shouldn't speak like children, explains Madame to perplexed Señor Lopez. Merci pour le tip, Madame, but couldn't it have waited until the morning?
Tuesday, May 20, 2008
Matka Kapitalismiin - Visiting Capitalism
Moottoritie Montrealista Torontoon on pitkä, suora ja suhteellisen tylsä kuuden tunnin rupeama. Perjantaina illansuussa saavuimme ystävien luo Mississaugaan, jota voisi sanoa Toronton Vantaaksi.
Lauantai: Toronto
Matkalla keskustaan eksyimme reitiltä ja sattumalta osuimme Cheese Boutiqueen jossa oli Fête du chef: viini virtasi ja ruokaakin meille annettiin. Pienen keskeytyksen jälkeen jatkoimme matkaa TV-tornille ja muita nähtävyyksiä ihmettelemään. Tornin juurella meidät houkuteltiin vanhalle rautatieasemalle rakennettuun Whistle Stop panimoravintolaan. Sisäänheittäjä jakoi jokaiselle muutaman ilmaiseen näytteeseen oikeuttavan tiketin käteen ja ei kun ilmaista kaljaa maistelemaan. Lopun iltapäivää kuljeksimme Kiinalaisessa Kaupunginosassa ja sattuipa matkanvarrelle vielä hullun hulppeaa nykyarkkitehtuuriakin, esimerkiksi Ontario College of Art and Design. (kuvassa)
Sunnuntai: Niagara Montrealin alkukevään helteiden jälkeen olimme huonosti varustautuneita Niagaran putouksille. Värjöttelimme muutaman minuutin alle kymmenen asteen tihkusateessa ihmetellen vesimassoja joista ei usvapilven läpi paljoa edes näkynyt. Sitten routa ajoi porsaat kotiin tai ainakin turistihelvettiin joka sijaitsi kätevästi muutaman askeleen päässä. Siellä sitten istuimme juomassa ylihinnoiteltua kahvia muiden kymmenentuhannen turistin keskellä ja ajattelimme että tulipahan tämäkin nähtyä. Luonnonkauneutta enemmän Onni arvosti matkamuistomyymälän kirkkaanvärisiä pehmoleluja.
Tämä oli ensimmäinen matkani Quebecin ulkopuoliseen Kanadaan, ja kotiseuturakkaus kyllä tässä kasvoi. Täällä ei sentään ihan vielä täysin ameriikoitunutta ole, Torontoa ei taas etelänaapurista erota muuten kuin vaahteranlehtilipun ansiosta...
The motorway from Montreal to Toronto is long, straight and boring. We made it past Cornwall, Ont., Brighton, Ont. and several other towns that had a familiar sound in their names. We spent the weekend with friends who had escaped Quebec and installed themselves in Mississauga, which could be called the Croydon of Toronto, only nicer.Saturday: Toronto
On the way to downtown we made a detour and ended up at Cheese Boutique's annual Festival of Chef. Wine was served and food, too, cooked by celebrity chefs in front of our very eyes, all free of charge. Not a bad start for the day. As our plan wasn't to spend the day in a shop, we continued towards the CN tower, and behold, on our way from the parking lot we were enticed to enter a brewery bar, Whistle Stop it is called as it is located in an old railways building. The gentleman at the door handed each of us some tickets for free beer samples, yet samples were they not but proper half pints of beer. All free of charge. Despite the cold weather we were starting to like Toronto. In high spirits we spent the rest of the afternoon roaming the streets of the China Town, and admiring some tall buildings and unusual architecture, such as the Ontario College of Art and Design. (2nd picture from top).
Sunday: Niagara Falls
The mandatory visit to all those who came anywhere near Toronto. Accustomed to the warm Montreal spring we were not adequately prepared to what was waiting for us at the Niagara Falls. Soaked with the freezing rain we stood by the masses of water, trying to make out the scenery through the thick mist. Five minutes was enough spent in the below +10 C weather in flip flops, so with thousands of other tourists we found our way to the shelter and sipped overpriced coffee thinking: ok, been there, seen the sight. Bebecito was more impressed by the souvenir shop's stuffed toys than the miracles of nature.
This was my first visit to Canada outside Quebec, and it has significantly increased my love (if one can use such a strong word) to my current home town. Toronto feels like a strip of giant malls and endless suburbs connected by highways, and the life seems to revolve around shopping.
Subscribe to:
Posts (Atom)