Tärkeily - The Importance of Self

Pari juttua itsensä liian vakavasti ottamisesta.
Ammoisina aikoina työkseni soittelin velallisten perään, saksalaisten lähinnä. Onneksi saksankielen taitoni oli rajallinen niin että loukkaukset jäivät usein ymmärtämättä, mutta eräs Frau Doktor Ursula jäi unohtumattomasti mieleen. Rouva ilmoitti yksikantaan ettei hänellä ollut aikomustakaan maksaa velkaansa lisäten että hän juuri sen vuoksi oli Tohtoriksi opiskellut ettei tarvitsisi kommunikoida minunlaisteni alempien olentojen kanssa. Mitenkäs se menikään, joka itsensä ylentää se alennetaan... no toinen samanlainen tuli vastaan tässä hiljattain...
Olemme jo tottuneet seinänaapurimme päivittäiseen Radio Classic Montreal -maratoniin, eikä tuon kanavan harmittomat pianokonsertit ja muu helposti sulava klassinen touhujamme häiritse, vaikka Madame Naapuri vääntääkin volyymin kymppiin.
Joskus kuitenkin liika on liikaa, esimerkiksi tässä yhtenä iltana. Onnin vihdoin nukahdettua kaaduin itse sänkyyn vähän kymmenen jälkeen, riemuiten etukäteen että luvassa olisi häiritsemätöntä unta ehkä jopa aamu-yhteen-kahteen. Mutta ei. Se mikä muualla asunnossa kuulosti taustamusiikilta, sängystä käsin tuntui kuin olisi siirtynyt konserttisaliin. Joskus ennen puolta yötä tartuin vihdoin puhelimeen ja väsymyksestä samealla äänellä sössötin asiani ranskaksi. Pas de probleme! D'accord, sanoi Madame Naapuri ja musiikki taukosi heti.
Uni tipotiessään mutta väsymys ei. Palasin sänkyyn ainoana tavoitteenani nauttia hiljaisuudesta ja ehkä jossain vaiheessa nukahtaa ennen kuin Onni taas heräisi.
Puolen tunnin kuluttua puhelin soi. Onni parkaisee. Señor Lopez vastaa. Madame Naapuri siellä. Ajatteli vaan mainita vaimonne käyttäytyi puhelimessa epäkohteliaasti. Että valittaa saa mutta kohteliaasti. Häntä kun pitäisi kutsua Madameksi eikä etunimi-sukunimi -yhdistelmällä jota minä moukkamaisuudessani olin käyttänyt. Kun nyt aikuisia ollaan, niin että kyllä naapureille tulisi vähän kohteliaampi olla. Ettei vaan nimeltä huudella, oi aikoja oi tapoja! Kiitos vinkistä, Madame, mutta olisihan tuo ehkä voinut odottaa aamuun.

***
Two stories about taking oneself too seriously. In the distant past I worked collecting debt, mainly from German companies. To my benefit my German was poor enough for me to ignore most of the insults, but there was one client that I still remember. Frau Doktor Ursula told me with her akzentfrei Deutsch that she had no intention to pay her debt adding that she hadn't studied all those years to end up having conversations with such low beings as myself. Well, I encountered another of the kind just recently.
We are quite used to the daily Radio Classic Montreal -marathon that we hear from our Madame Neighbour - anyhow, the harmless piano concertos and other easily digested classical don't really bother us much. Until the other night. I finally got Bebecito to sleep and I was ready to surrender to Morpheus at least for a couple of hours until the next wake-up call from him. No chance. Our bed is unfortunately against the wall we share with our Madame Neighbour and I felt as if sat in front row of a concert hall. At some point before midnight I dialed her number and asked Madame to turn it down, s'il vous plait! D'accord, d'accord, said the woman's voice and I was blessed with immediate silence. Merci!
Dead tired but Morpheus was gone, I returned to bed and just hoped to enjoy the silence as long as Bebecito would allow. Half hour later the phone rings. Bebecito wails. Señor Lopez takes the call. Madame Neighbour there. Just thought to mention that your wife, Monsieur, was very rude on the phone. It's OK to complain but one should do it politely.
It appears that instead of calling her Madame I had in my ignorance used the First Name-Last Name -combination that had pushed the lady's buttons. As we are all adults here, we shouldn't speak like children, explains Madame to perplexed Señor Lopez. Merci pour le tip, Madame, but couldn't it have waited until the morning?

Matka Kapitalismiin - Visiting Capitalism

Moottoritie Montrealista Torontoon on pitkä, suora ja suhteellisen tylsä kuuden tunnin rupeama. Perjantaina illansuussa saavuimme ystävien luo Mississaugaan, jota voisi sanoa Toronton Vantaaksi.
Lauantai: Toronto
Matkalla keskustaan eksyimme reitiltä ja sattumalta osuimme Cheese Boutiqueen jossa oli Fête du chef: viini virtasi ja ruokaakin meille annettiin. Pienen keskeytyksen jälkeen jatkoimme matkaa TV-tornille ja muita nähtävyyksiä ihmettelemään. Tornin juurella meidät houkuteltiin vanhalle rautatieasemalle rakennettuun Whistle Stop panimoravintolaan. Sisäänheittäjä jakoi jokaiselle muutaman ilmaiseen näytteeseen oikeuttavan tiketin käteen ja ei kun ilmaista kaljaa maistelemaan. Lopun iltapäivää kuljeksimme Kiinalaisessa Kaupunginosassa ja sattuipa matkanvarrelle vielä hullun hulppeaa nykyarkkitehtuuriakin, esimerkiksi Ontario College of Art and Design. (kuvassa)

Sunnuntai: Niagara Montrealin alkukevään helteiden jälkeen olimme huonosti varustautuneita Niagaran putouksille. Värjöttelimme muutaman minuutin alle kymmenen asteen tihkusateessa ihmetellen vesimassoja joista ei usvapilven läpi paljoa edes näkynyt. Sitten routa ajoi porsaat kotiin tai ainakin turistihelvettiin joka sijaitsi kätevästi muutaman askeleen päässä. Siellä sitten istuimme juomassa ylihinnoiteltua kahvia muiden kymmenentuhannen turistin keskellä ja ajattelimme että tulipahan tämäkin nähtyä. Luonnonkauneutta enemmän Onni arvosti matkamuistomyymälän kirkkaanvärisiä pehmoleluja.

Tämä oli ensimmäinen matkani Quebecin ulkopuoliseen Kanadaan, ja kotiseuturakkaus kyllä tässä kasvoi. Täällä ei sentään ihan vielä täysin ameriikoitunutta ole, Torontoa ei taas etelänaapurista erota muuten kuin vaahteranlehtilipun ansiosta...
The motorway from Montreal to Toronto is long, straight and boring. We made it past Cornwall, Ont., Brighton, Ont. and several other towns that had a familiar sound in their names. We spent the weekend with friends who had escaped Quebec and installed themselves in Mississauga, which could be called the Croydon of Toronto, only nicer.
Saturday: Toronto
On the way to downtown we made a detour and ended up at Cheese Boutique's annual Festival of Chef. Wine was served and food, too, cooked by celebrity chefs in front of our very eyes, all free of charge. Not a bad start for the day. As our plan wasn't to spend the day in a shop, we continued towards the CN tower, and behold, on our way from the parking lot we were enticed to enter a brewery bar, Whistle Stop it is called as it is located in an old railways building. The gentleman at the door handed each of us some tickets for free beer samples, yet samples were they not but proper half pints of beer. All free of charge. Despite the cold weather we were starting to like Toronto. In high spirits we spent the rest of the afternoon roaming the streets of the China Town, and admiring some tall buildings and unusual architecture, such as the Ontario College of Art and Design. (2nd picture from top).
Sunday: Niagara Falls
The mandatory visit to all those who came anywhere near Toronto. Accustomed to the warm Montreal spring we were not adequately prepared to what was waiting for us at the Niagara Falls. Soaked with the freezing rain we stood by the masses of water, trying to make out the scenery through the thick mist. Five minutes was enough spent in the below +10 C weather in flip flops, so with thousands of other tourists we found our way to the shelter and sipped overpriced coffee thinking: ok, been there, seen the sight. Bebecito was more impressed by the souvenir shop's stuffed toys than the miracles of nature.
This was my first visit to Canada outside Quebec, and it has significantly increased my love (if one can use such a strong word) to my current home town. Toronto feels like a strip of giant malls and endless suburbs connected by highways, and the life seems to revolve around shopping.

Lost in Translation - Kielet Solmussa

Eivät kai appivanhemmat ja nuoripari parhaassakaan tapauksessa ymmärrä toisiaan täydellisesti.... mutta kuten tänään, kun appiukko soittaa ja kysyy Señor Lopezilta savoksi saada puhua tyttärensä kanssa, voimme vain toivoa parasta. Hetkellisessä mielenhäiriössä Señor Lopez unohti olevansa naimisissa jotain kummallista kieltä puhuvan kanssa ja alkoi väittää appiukolleen että OLETTE VALITETTAVASTI VÄÄRÄSSÄ NUMEROSSA, korottaen ääntään kuten kuuroille ja ulkomaalaisille puhuttaessa tulee tehdä, se nimittäin edesauttaa ymmärtämistä, samalla suupielestä minulle elehtien, se on kai joku afrikkalainen. Puolen minuutin tuloksettoman keskustelun jälkeen Señor Lopez vihdoin tunnisti appiukkonsa äänen ja vaimonsa nimen kun ukko oli sitä aikansa toistanut.

Puhelinkeskusteluja lukuunottamatta tilannehan on ihanteellinen: harvoin tulee erimielisyyksiä kun ei ole yhteistä kieltä. Silti saa olla tarkkana. Ammoisina aikoina kun Señor Lopez matkusti Suomeen pyytämään allekirjoittaneen kättä, piti häntä kouluttaa olemaan missään nimessä käyttämättä sanaa güera, joka tarkoittaa vaaleaa tai blondia, mutta lausuttuna kuulostaa koulimattomassa korvassa sanalta huora.

Señor Lopez itse ei taas vastaavaan ennaltaehkäisevään toimintaan pysty, suomenkieltä taitamattomana. Kerrankin Meksikon matkallamme istuksimme jossain ravintolannurkassa, leikimme Onni pudottaa, Äiti nostaa -leikkiä. Ehkä kymmenennen Oho! Putos! -repliikkini jälkeen Señor Lopez huomautti että voisin pitää suuta vähän soukemmalla, tai valita sanani tarkemmin. Oho! Enhän huomannut ajatella että Putos on tarkoittaa homoseksuaalia (halventavasti) monikossa.

***

I suppose it is not uncommon that the young couple and the parents-in-law don't understand each other perfectly... so when the father-in-law called and asked his son-in-law in Finnish to talk with his daughter, we can only hope for the best. Señor Lopez momentarily failed to remember that he was married to a woman who speaks strange language. He suggested to the old man, YOU HAVE A WRONG NUMBER, speaking loudly and clearly as one ought to do when communicating with the foreigners and hard hearing - it helps them to understand better, simultaneously whispering to his wife, I think it's some African. After some frustrating moments on both ends it finally dawned to Señor Lopez with whom he was talking, and the phone was passed on to me.

Despite the fruitless phone conversations, the situation could be ideal: without a common language there can hardly be any disagreements. However, one has to watch out. When Señor Lopez traveled all the way to Finland to ask the hand of yours truly, I had to train him not to blurt out words like güera, especially when referring to myself in the presence of my father. The word means blonde in feminine, but sounds very disturbingly similar as a Finnish word for prostitute, huora.

These precautions cannot take place the other way around, since Señor Lopez's Finnish skills are quite non-existent. This may lead to situations as follows. Sitting in a corner of a Mexican restaurant I was playing the fun game of Bebecito dropping a toy, mama picking up. After about tenth time I exclaimed Oho! Putos! (Oops! It fell!) Señor Lopez came to me with a concerned expression on his face. Could you please keep your voice down, he pleaded, the people are starting to stare. Only then it occurred to me that Putos in Spanish means gays, and is a very offensive word indeed.

Kurkistus pään sisään - Peek inside the head

Pienokaisellamme on iso pää, bebe pelón con cabezota sanovat Meksikossa vaikkei kysyttäisikään.
Iso pää, isot aivot, tuumimme, mutta lääkäritäti oli sitä mieltä että kannattaa tutkia mieluummin kuin hutkia ja lähetti meidät Montreal Children's Hospitaliin. Ensin röntgeniin katsomaan etteivät luut kasva yhteen ennen aikojaan, mikä saattaisi aiheuttaa ainakin kosmeettisia ongelmia. Poikaparka käärittiin lakanan sisään kuin taco ja pelokkaat vanhemmat käskettiin säteilyrajan ulkopuolelle. Asiantuntevat teknikot juttelivat Onnille mukavia ja piina oli melkein ohi ennen kuin itku tuli. Lausunto: kaikki näyttää normaalilta.
Sitten oikeasti kurkistus pään sisään: ultraäänellä päälaen aukileesta. Tunsimme olevamme tieteisjännärissä kun teknikko levitti geeliä pojan päähän ja ruudulla alkoi näkyä rakeisia kuvioita jotka otaksuimme Onnin aivoiksi. Tulokset tulevat muutamassa päivässä, mutta äidinvaisto sanoo että kaikki on kunnossa. Kuten kuvasta näkyy, omena ei todellakaan ole pudonnut kauaksi puusta.


***
Our baby has a big head. Bebe pelón con una cabezota, es como muñeco, say the Mexican relatives as well as all the señoras at the supermarkets who come kiss the baby without invitation.
Big head, big brain, we think. However, Madame Docteur advised that it's better to be safe than sorry and referred us to Montreal Children's Hospital for some tests. First stop, X-ray, to check that the bones haven't closed too early, which could cause at least some cosmetic problems. Pobre Bebecito was rolled inside a sheet like a taco and pobres parents were shepherded out of the rays' reach. The professional technicians were goofing around to keep the tears away and Bebecito was well entertained until the last shot when his patience run out. Good news: everything looks normal.

Next stop, a real peek inside the head: ultrasound from the soft spot on top of the head. Feeling like actors of a sci-fi movie, we watched in awe how the technician spread gel on Bebecito's head and the grainy pictures that we guessed were of his brain rolled onto the screen. The results will take a few days, but mother's instinct says that all is well. It could be in the genes, too, the shape and size of the head. As you can see in the pictures.

(And thanks to the public health service, all this was done fast, without delay, no questions asked, with the latest technology and, of course, with no charge.)

Arvoitus - Riddle

Ensialkuun se oli kuin raejuustoa sinapissa.
Sitten myöhemmin, välillä kuin porkkanakakkutaikinaa,
joskus taas muovailuvahaa johon kaikki värit ovat sotkeutuneet keskenään,
toisinaan kuin pikkukiviä Brightonin rannalta.
Sen tuloa odotetaan ja vahditaan,
mutta kun se vihdoin on täällä, huokaistaan "joko taas!"

***

In the beginning it was like cottage cheese in Dijon mustard.
Later, sometimes like carrot cake dough,
other occasions it reminds us of playdough all the colours mixed together,
once or twice it has looked like a pebble from the Brighton beach.
We are anticipating its arrival, sometimes even with anxiousness,
but when it is finally here, we sigh, "not again!"

Obligation that turns into a surreal visit

End of April is approaching and so is the time to file the tax return. After a frantic mission of gathering invoices and receipts we made a trip across town to visit the Accountant. This was the first time I met this capable individual who had always saved hundreds of dollars for Señor Lopez. As far as my experience goes, accountants are dull-looking men who have thinning hair and wear corduroy trousers and cardigans with elbow patches, or women who in below-the-knee skirts and sensible shoes. The crazy laughter that bellowed from the open door should have been an indication that this Accountant didn't fit the stereotype.

As we entered the office in the basement and I was introduced to the lady behind the desk, I had a surreal feeling as if meeting a character in a book. She was dressed in a tent-like costume made of purple silky material and had a burned perm in her bleached yellow hair. Every finger carried a bulky golden ring and kilometres of costume jewelry was hanging around her neck. No time was wasted, the perplexed Bebecito was stolen from his carrier and brought up close to the painted mouth of the laughing woman, who was simultaneously getting down to business and snatching the T4-slips and other paperwork from our hands.

During our half-hour visit I got glimpses of her colourful past, present and future. For beginners a decent amount of name-dropping of the people she used to work with in the film industry, followed by the story of her meeting her imported husband on the Internet. Each sentence was followed by a thunderous laughter that seemed to fill the windowless room. She exclaimed with disbelief when I told her that I'm from Finland. No Way! "Johan!" She called upstairs, "Come meet your neighbour!" And before I know a surprised-looking Swede stood before me. An awkward moment when myself and the Scandinavian didn't really know what to do or say. Nice to meet you, we shook hands. Am I supposed to have brotherly feelings towards some stranger who married an eccentric acquaintance of mine, wondered my mind when Johan exited. But the Accountant had already left the subject.

"But really, deep inside, I am an artist", I heard her voice and suddenly a stack of paintings appeared in front of me. Señor Lopez and I admired them while she finished with our tax papers. To our luck, the drawings were quite interesting, so we could compliment her somewhat sincerely. Business done, we were escorted to the door and she promised to call when everything is ready, her laughter following us out to the sunny street.
***
Huhtikuu on lopuillaan ja se tarkoittaa veroilmoituksen jättämistä, meillä siis paniikinomaista papereiden järjestelyä ja kuittien etsimistä, kunnes kaikki lomakkeet on kasassa ja voimme suorittaa käynnin kirjanpitäjän luona. Tänä vuonna myös minä pääsin tapaamaan Senor Lopezin uskollisen kirjanpitäjän, joka tuntuu aina saavan lomakkeisiin palautuksia mätkyjen sijaan. Stereotyyppisessä mielessäni Kirjanpitäjä on vakosamettihousuihin ja villatakkiin pukeutunut mies jolla on otsalta harveneva hiuskuontalo ja metallisankaiset lasit, tai naispuolinen vastine pohkeeseen ulottuvassa tummansinisessä hameessa ja matalakorkoisissa avokkaissa. Kovaääninen nauru joka kantautui kellarikerroksessa sijaitsevasta toimistosta antoi ymmärtää että kyseessä oleva Kirjanpitäjä ei ehkä sopisi tuohon muottiin.

Tervehtiessäni kirjoituspöydän takana istuvaa naista minulla oli epätodellinen tunne että olisin tavannut kuvitteellisen romaanihenkilön. Hänellä oli yllään violetti telttamainen asu, kaulaa kiersi kilometrikaupalla rihkamakoruja ja jokaista sormea koristi suuri kultasormus. Keski-ikäisen naisen tukka vaikutti pieleen menneeltä peroksidi-permis-kokeilulta. Kirjanpitäjä ei hukannut aikaa ryöstäessään Onnin istuimestaan, samanaikaisesti napsien käsistämme verotukseen meneviä lomakkeitamme. Nainen heitteli ilmaan lukuja samalla kun valisti meitä omasta kirjavasta menneisyydestään. Alkajaisiksi, lista filmiteollisuuden kuuluisuuksista joiden kanssa Kirjanpitäjämme oli saanut ilon työskennellä, sitten kertomus rouvan maahantuodusta aviomiehestä, Internetin kautta, you know. Jyrähtelevä nauru saatteli jokaista lausetta täyttäen ikkunattoman huoneen.

Kun mainitsin että olen Suomesta, nainen kiljaisi epäuskoisena. "Johan!" hän huhuili yläkertaan, "Tulepa tapaamaan naapurisi!" Ennen kuin huomasinkaan, yllättyneen näköinen ruotsalaismies seisoi edessäni. Nolo hetki kun minä niin kuin tuo skandinaavikaan emme oikein tienneet miten päin olla. Hauska tavata, kättelimme. Olisikohan minun tunnettava jotain erityistä tuota svenssonia kohtaan, joka on sattunut naimaan erikoisen tuttavani, mieleni pohdiskelee. Mutta Kirjanpitäjä oli jo siirtynyt seuraavaan aiheeseen.

"Teen näitä kirjanpitotöitä, mutta sisimmässäni olen kyllä Taiteilija!" Yhtäkkiä edessäni oli pinkka maalauksia. Katselimme niitä Senor Lopezin kanssa, eivätkä ne ihan huonoja olleet, onneksi, joten voimme ihan hyvällä omalla tunnolla ylistää kuvia. Sitten, bisnekset hoidettu, ja meidät ohjattiin ovelle. Poistuimme aurinkoiselle kadulle naurunremakan soidessa korvissamme.

Home sweet Montreal - Kotona taas

Sorry! My feeble attempts to fill you in about our magical month at the Laguna fell through because our last days in Mexico were insanely busy and filled with unreliable internet connection. Sigh! Well, I took all kinds of notes - interesting or not - but the fact is that nothing much happened. I read, swam, knitted, ate well and Bebecito grew, smiled, laughed and ate well, and Senor Lopez got sick with mosquito bites, ate and drank well and rested. End of story.... or I might return to it on a better moment. With pics of course.

Now we are back in Montreal, and the place has magically transformed from a blizzard to bliss. Spring came early this year, despite the nearly 4 metres of snowfall this year. I felt a slight culture shock when we rode in the taxi from the airport to our abandoned home. No snow, but everything looks so colourless. Tidy, clean, quiet and grey. But it was good to sleep in our own bed, not to be woken up 5 am by the ringing of the garbage truck, or by the guy selling NARANJAS DULCES! with a megaphone. Or the countless dogs in the neighbourhood.

So, the Montrealers don't waste time revealing their winter-gray skin when the sun finally shines. Day or night, the student girls flash their pink (either burned in the sun or pink from the chilly air) legs in so short skirts that could be called belts, and their male counterparts no longer bother with jackets or anything long sleeved - sometimes not even with anything that covers the upper body. The beach volley courts in the park nearby have been duly adopted by enthusiastic players, appropriately for the game if not for the weather, all dressed in bikinis or swimming shorts showing off the trimmed abs. Bitch volley, I say.

Strangely this smooth transfer from Mexican sun to the Montreal summer made me somehow nostalgic. This year I was left without the rush and delirious happiness that I normally get on the first day when the temperature reaches 20, when the trees finally start to turn green and when the air seems to be incredibly thin and light, permeated with the damp perfume of spring. As it was already two months ago that I peeled off my winter woollies and got some colour on my skin as well as sunlight on my mind, I feel oddly normal on these beautiful, almost too warm spring days.
***
Anteeksi! Hyvät aikeeni kirjata kertomus Laguunilta kaikkien luettavaksi ja nähtäväksi jäi viimeisten Meksikon-päivien hirveän kiireen jalkoihin ja huono nettiyhteys lisäsi kapuloita rattaisiin, joten palaan ehkä sivuhuomautuksineni sekä kuvineni ehkä tuonnempana. Totuushan on että tarinat olivat eniten omassa päässäni - paljonhan emme tuona paratiisikuuna tehneet. Minä luin, neuloin, uin ja söin hyvin, Onni nautti olostaan, kasvoi kasvamistaan ja söi hänkin hyvin. Senor Lopez söi ja joi hyvin, kärsi vähän moskiittoallergiasta ja sai Sinuhe egyptiläisen (espanjankielisen version) hyvinkin puoliväliin.

Olemme siis palanneet kotiin Montrealiin. Paikka on taianomaisesti muuttunut valkoisten hankien jääkaupungista auringonpaahteiseksi asfalttiviidakoksi. Likaisia lumikasoja on vielä joillakin varjoisilla kulmilla mutta muuten ei kyllä uskoisi että talven aikana Montreal sai lähes neljä metriä lunta. Taksimatkalla lentokentältä kotiin tunsin melkein kulttuurishokin ensioireet. Kaupungin läpi ajaessamme paikka näytti uskomattoman värittömältä. Harmaa. Siisti. Hiljainen. Kaikkea mitä Mexico City ei missään nimessä ole. Mutta olipa ihana nukkua omassa sängyssä. Ilman että herää kukonlaulun aikaan appelsiini-miehen megafonilla vahvistettuun mainoshuuteluun taikka kulkukoiralauman räksytykseen.

Montrealilaiset eivät keväällä jahkaile, vaan paljastavat estoitta talvenharmaan nahkansa heti kun ensimmäiset auringonsäteet lämmittävät. Opiskelijatytöttöjen keskuudessa tuntuu olevan meneillään kilpailu lyhyimmästä hameesta - joistakin vaatekappaleista on vaikea mennä sanomaan onko kyseessä hame vai vyö. Läheisessä puistossa rantaleijonat ja -leijonattaret ovat jo valloittaneet rantalentis-kentät, palloillen bikineissä ja uimasortseissa niin ettei vatsojen pyykkilaudoista jää mitään arvailujen varaan.

Itse olen yleensä tähän aikaan vuodesta kuin pellolle päässyt vasikka, huumaantunut kevään tuoksusta, lämmöstä ja auringosta etten malta tehdä mitään muuta kuin hengata puistossa. Tänä vuonna, huomaan haikeana, tuo kevään päättömyys tuntuu uupuvan olotilastani. Olen jo keskikesän tuolla puolen, riisuin villahousut jo pari kuukautta sitten ja sain talvenkalpeuden tilalle terveen värin ja aurinkoisen mielen.