I made a shocking discovery: our apartment has no corners.
Bebecito is approaching the Terrible Two's and the desperate parents are eager to set some limits, well, to the obvious: NO to digging garbage, NO to climbing the bookshelf, NO to playing with toilet water, NO to touching hot stove. The most used and efficient approach seems to be the Time Out method: when behaving badly the child is taken to a designated corner for the appropriate duration to his age (which in our case would be up to one minute). After the punishment the parent hugs the child showing that he still is loved and that it is not about himself but about his behaviour. Makes sense.
Happy that there is proven method I started with the discipline, but soon discovered that there are no corners to use in our place. How is this possible. Very simple. Like so many other Montrealers, we live in a flat designed after a train wagon. One room after another leading from the back balcony, through the rear car (Bebecito's room), through the dining car, the train toilet (well, at least this is not moving), sleeping car and finally to the saloon car and front balcony. Each room has a door in each end and if there is any space around it is sure to have been filled with furniture a long ago.
True, the Time Out method can obviously be used with another spot designated to the discipline (yet to be determined in this case), and who knows maybe growing up corner-free can be good to one's development.
***
Tein järkyttävän havainnon: kodissamme ei ole nurkkia.
Onni on lähestymässä uhmaikää ja epätoivoiset vanhemmat yrittävät laittaa rajoja: EI saa tonkia roskista, EI saa kiivetä kirjahyllyyn, EI saa lorkkia vessanpönttöä, EI saa koskea kuumaan uuniin. Siis ne tavalliset. Olen ymmärtänyt että ns. Time Out metodi olisi tehokas ja hyvin yleinen: Kun lapsi tekee jotain ei toivottua hänet viedään ennalta määrättyyn nurkkaan ajaksi joka on sovelias hänen iälleen (meidän tapauksessamme alle minuutiksi). Sen jälkeen halataan että hän tuntee itsensä vieläkin halutuksi ja ymmärtää että rangaistuksessa on kysymys käytöksen korjaamisesta eikä lapsessa itsessä ole vikaa. Kuulostaa yksinkertaiselta.
Ennen kuin pääsin alkua pitemmälle huomasin ettei meillä ole asiaan soveliasta nurkkaa. Miten se on mahdollista? Hyvin helposti: kuten niin monet muutkin montrealilaiset me asumme huoneistossa joka muistuttaa hyvin paljon junaa. Juna alkaa takaparvekkeelta. Sitten vuorossa perävaunu, siis Onnin huone, sen jälkeen hyvässä järjestyksessä ravintolavaunu, junan vessa, makuuvaunu ja lopuksi salonkivaunu ja etuparveke. Joka huoneessa on ovi kummassakin päässä ja se mitä on oven ympärillä (missä siis normaalisti sijaitsisivat nurkat) on jo aikaa sitten peitetty huonekaluilla.
Totta kyllä että Time Out metodia voi tietenkin käyttää ilman nurkkia, kunhan on määritelty sopiva paikka rangaistuksen täytäntöönpanoon - jota ei siis meillä vielä ole löydetty - ja kukapa tietää, ehkä lapsen kehitykselle on hyväksikin kasvaa nurkattomassa ympäristössä.
Friday, April 17, 2009
Tuesday, March 31, 2009
Senor Lopezin työkaveri oli jostain syystä käärmeissään norjalaisille, käytti työpäivän uhoamiseen miten ärsyttäviä nuo itseriittoiset ja sisäsiittoiset skandinaavit (kaikkine naapureineen) ovatkaan, silliltä haisevat ja valaanrasvalta, huipputeknologiayhteiskunnassaan vaan elävät ja huonoa heviä kuuntelevat. Jja kuitenkin ovat olevinaan parempia kuin kaikki muut. Mitä mainitsemisen arvoista norjalaiset ovat muka koskaan ihmiskunnalle tuoneet että se jotenkin oikeuttaisi heidän omahyväisyytensä. Taikka ruotsalaisetkaan. Tai suomalaiset.
Myönnettäköön että herralla oli ehkä puheessaan pointti. Mutta voisin minäkin kysyä että mikähän on Kanadan lahja ihmiskunnalle. Vastaukseksi ei sitten riitä Crocsit tai Bryan Adams.
Senor Lopez's Canadian (or Quebecker) colleague had something against the Norwegians and he decided to spend the day complaining how annoyingly self sufficient those Scandinavians are, and on what merit - they smell like fish and are all cousins to each other, and still they are stuck up in their hi-tech societies listening to bad heavy metal and thinking they are better than the rest. And is there anything worth mentioning the Scandinavians have ever brought for the humanity...
OK. Maybe Monsieur Canadien had a point. At least about the cousins. But on the other hand, what gifts for humanity have ever come out of Canada, I may inquire. And I do not accept Crocs or Bryan Adams as an answer.
(For those who wish to know what are Finland's gifts for humanity are the three S's of course: Sauna, Santa and SMS)
Myönnettäköön että herralla oli ehkä puheessaan pointti. Mutta voisin minäkin kysyä että mikähän on Kanadan lahja ihmiskunnalle. Vastaukseksi ei sitten riitä Crocsit tai Bryan Adams.
Senor Lopez's Canadian (or Quebecker) colleague had something against the Norwegians and he decided to spend the day complaining how annoyingly self sufficient those Scandinavians are, and on what merit - they smell like fish and are all cousins to each other, and still they are stuck up in their hi-tech societies listening to bad heavy metal and thinking they are better than the rest. And is there anything worth mentioning the Scandinavians have ever brought for the humanity...
OK. Maybe Monsieur Canadien had a point. At least about the cousins. But on the other hand, what gifts for humanity have ever come out of Canada, I may inquire. And I do not accept Crocs or Bryan Adams as an answer.
(For those who wish to know what are Finland's gifts for humanity are the three S's of course: Sauna, Santa and SMS)
Tuesday, March 24, 2009
Itse olisin valmis panttaamaan television, videot, tietokoneet ja pelit ainakin seuraavat kymmenen vuotta, mutta enpä ole yksin asiasta päättämässä joten toisin kävi. Liikkuva kuva on saanut jo (Onnin) pikkusormen - voi, liian aikaisin! Annoin periksi vain sillä ehdolla että Senor Lopez jättää minulle laadun- ja määränvalvonnan. Onneksi nykyään sentään on valinnanvaraa. Tämänhetkinen suosikkimme on Pocoyo, pieni poika joka seikkailee kavereineen simppeleissä animaatioissa. Englanninkielinen version puhuu Stephen Fry, täytyypä vielä etsiä saako sitä myös suomeksi tai espanjaksi. Yksi jakso kestää 5 minuuttia eikä sen pitempään Onnin tarkkaavaisuuskaan riittäisi, saatika että Äiti sallisi.
***
When it comes to TV, videogames, computers and such, I believe that abstinence is the way to go in protecting the children. I was ready to wait another ten years before letting the moving image poison my child's mind. Well, didn't happen that way. He's already hooked. I authorised myself to do the quality- and quantity checking. Right now our favourite is Pocoyo; a simple animation of a little boy and his amigos. The English version is adequately narrated by Stephen Fry - I still have to find out if it exists in Finnish or Spanish. The 5-minute episodes exceed neither Bebecito's attention span, nor Mamacita's limits.
Wednesday, March 18, 2009
Translator in the House - Tulkki talossa
Onnin puolitoistavuotispäivä lähestyy ja seuraamme suurella mielenkiinnolla lapsen kielen kehitystä. Puheenpulputusta tulee hurjasti mutta selviä sanoja vielä vähän harvemmin. Vaikka kateellisena joskus kuuntelenkin samanikäisten yksikielisten kolmesanaisia lauseita, tiedän ettei meillä ole aihetta huoleen. Puheen ymmärryksessä pojalla ei ole mitään vaikeuksia, ei suomeksi, espanjaksi, ranskaksi kuin englanniksikaan. Jos espanjankielisessä puheessa vilahtaa sana perro, alkaa Onni hokea hauva hauva hauva, taikka sanan naris kuullessaan osoittaa omaa nenäänsä ja ilmoittaa nenä taikka le nez. Siinäpä oppivat Abuelitos (Meksikon isovanhemmat) samalla suomea.
Olemme olleet hyvin tarkkoja siitä että kukin perheenjäsen puhuu Onnille vain yhtä kieltä kerrallaan. Häntä ei näytä häiritsevän se että kuulee vanhempiensa puhuvan englantia keskenään tai että äiti haastaa puhelimessa ranskaa. Mutta jos vaikka tapailen laulun sanoja englanniksi Onnille, hän katsoo minua nauraen ja ihmetellen. Että mitä se äiti nyt hupsuttelee.
***
Bebecito's 18-month birthday is almost up and we are fascinated with the development of the speech. He speaks a lot, in his own peculiar manner, but we have been able to decipher only few understandable words. Even though I sometimes sense a bit of jealousy hearing his monolingual friends utter three-word sentences at the same age, I know we have nothing to worry about. There is nothing wrong with his understanding, whether in Finnish, Spanish, French or English. He listens to the adults' conversations very carefully, and upon hearing the word perro, he starts immediately repeating hauva hauva hauva (dog in Finnish baby language), or if the word naris is mentioned, he grabs his nose announcing: nenä or le nez. With this repetition also los Abuelitos are learning Finnish.
We have been quite careful when addressing Bebecito himself, that each person speaks to him consistantly in one language only. He seems not disturbed by the fact if his parents converse with each other in English, or if mama speaks French on the phone. However, should I start reading a story to him in English, or sing a song, he looks at me kind of amused and in wonder. Like, what are you doing, silly mama.
Olemme olleet hyvin tarkkoja siitä että kukin perheenjäsen puhuu Onnille vain yhtä kieltä kerrallaan. Häntä ei näytä häiritsevän se että kuulee vanhempiensa puhuvan englantia keskenään tai että äiti haastaa puhelimessa ranskaa. Mutta jos vaikka tapailen laulun sanoja englanniksi Onnille, hän katsoo minua nauraen ja ihmetellen. Että mitä se äiti nyt hupsuttelee.
***
Bebecito's 18-month birthday is almost up and we are fascinated with the development of the speech. He speaks a lot, in his own peculiar manner, but we have been able to decipher only few understandable words. Even though I sometimes sense a bit of jealousy hearing his monolingual friends utter three-word sentences at the same age, I know we have nothing to worry about. There is nothing wrong with his understanding, whether in Finnish, Spanish, French or English. He listens to the adults' conversations very carefully, and upon hearing the word perro, he starts immediately repeating hauva hauva hauva (dog in Finnish baby language), or if the word naris is mentioned, he grabs his nose announcing: nenä or le nez. With this repetition also los Abuelitos are learning Finnish.
We have been quite careful when addressing Bebecito himself, that each person speaks to him consistantly in one language only. He seems not disturbed by the fact if his parents converse with each other in English, or if mama speaks French on the phone. However, should I start reading a story to him in English, or sing a song, he looks at me kind of amused and in wonder. Like, what are you doing, silly mama.
Tuesday, March 17, 2009
Kevätpäivä - Spring Day
Tänään tunsi että kevät tosiaan on ihan kohta tulossa : ainakin + 15 C auringossa, kadut tulvillaan opiskelijoita vihreissä teepaidoissa kanniskellen olutlaatikoita Pyhän Patrickin kunniaksi. Kaksi asiaa pysäytti tänään päiväkävelyllä. (Kumpikaan ei liity Pyhään Patrickiin eikä opiskelijoihin)
1. Kävin valokuvausliikkeessä aikeenani ostaa kuvia (vai filmiksikö sitä sanotaan) Polaroid-kameraani. Kaupan setä kertoi että on lafka mennyt nurin eikä polaroideja taikka filmejä valmisteta enää. Jo vuosi sitten tapahtui tämä kuulemma. Eihän se tietysti ihme ole näinä digikameroitten aikoina. Mutta onhan vanha kunnon polaroid ihan eri juttu! Nyyh! Onko nykyaika ajanut ohitseni?
2. Sain itseni itse teossa kiinni. Ajelin rattaita tyynenrauhallisesti eikä askel hidastunut lainkaan vaikka silmänurkastani huomasin ovisyvennyksessä liikkumattomana retkottavan äijän. Ei siis sellainen koditon joka on asettunut taloksi makuupusseineen, koirineen ja kamaa pursuvine ostoskärryineen. Tämä veikko näytti siltä että oli pudonnut kesken retken. Askelsin seuraaviin liikennevaloihin vilkuillen samalla taakseni jos vaikka joku muu pysähtyisi tarkistamaan pihiseekö äijässä vielä henki. Tarkkailun tulos: kenenkään käytös ei poikennut omastani. Omatunto soimaten tein u-käännöksen samalla miettien puhuttelisinko herraa ranskaksi vaiko englanniksi. Kielen valinta jäi tekemättä - laitapuolen kulkijassa näkyi jo elon merkkejä saapuessani paikalle eikä apuani näyttänyt kaivattavan. Kaikesta huolimatta en voi olla ajattelematta että olenpa minäkin paatunut kun voin jättää toisen ihmispolon katuojaan, jopa kuolemaan, silmää räpäyttämättä. Kun asiahan ei minulle kuulu. Hyvä mieli tuli siitä että tulin sentään toisiin ajatuksiin ja kävin tsekkaamassa äijän kunnon.
***
Today was a real spring day: at least +15 C in sun, streets full of students wearing green tees, carrying packs of beer in honour of St. Patrick. Two very different things happened during my walk around the block (that have nothing to do with students, spring or St.Patrick) and made me think.
1. I wanted to buy Polaroid pictures (or is it film they call them). The guy in the shop told me that the company went bust already a year ago, and they don't make them anymore. Which is kind of logical taken the digital images' revolution. But thinking that all those millions of functional Polaroid cameras are now garbage because no one provides the film... end of an era. The good old Polaroid is still something else.
2. I caught myself in action. I was happily pushing the stroller down my street and without missing a step I passed a homeless (presumably), motionless, lying on the floor in an entryway. Not like the ones who make a shop entrance their home with their sleeping bags and dogs and shopping carts. This one looked like he had stopped on his tracks and just fallen where he happened to be. I carried on until the next traffic lights, peering over my shoulder checking if any of my fellow pedestrians would go verify if the man was alright. Everybody's actions were no different than mine. Would you really leave another human dying (he could be!) on the street: a little voice in my head made me perform a U-turn. I made it back to the scene, relieved to notice that the sleeping beauty was already reviving from whatever he had taken. Anyhow, the little episode just made me think how heartless one has become. "None of my business" rules.
1. Kävin valokuvausliikkeessä aikeenani ostaa kuvia (vai filmiksikö sitä sanotaan) Polaroid-kameraani. Kaupan setä kertoi että on lafka mennyt nurin eikä polaroideja taikka filmejä valmisteta enää. Jo vuosi sitten tapahtui tämä kuulemma. Eihän se tietysti ihme ole näinä digikameroitten aikoina. Mutta onhan vanha kunnon polaroid ihan eri juttu! Nyyh! Onko nykyaika ajanut ohitseni?
2. Sain itseni itse teossa kiinni. Ajelin rattaita tyynenrauhallisesti eikä askel hidastunut lainkaan vaikka silmänurkastani huomasin ovisyvennyksessä liikkumattomana retkottavan äijän. Ei siis sellainen koditon joka on asettunut taloksi makuupusseineen, koirineen ja kamaa pursuvine ostoskärryineen. Tämä veikko näytti siltä että oli pudonnut kesken retken. Askelsin seuraaviin liikennevaloihin vilkuillen samalla taakseni jos vaikka joku muu pysähtyisi tarkistamaan pihiseekö äijässä vielä henki. Tarkkailun tulos: kenenkään käytös ei poikennut omastani. Omatunto soimaten tein u-käännöksen samalla miettien puhuttelisinko herraa ranskaksi vaiko englanniksi. Kielen valinta jäi tekemättä - laitapuolen kulkijassa näkyi jo elon merkkejä saapuessani paikalle eikä apuani näyttänyt kaivattavan. Kaikesta huolimatta en voi olla ajattelematta että olenpa minäkin paatunut kun voin jättää toisen ihmispolon katuojaan, jopa kuolemaan, silmää räpäyttämättä. Kun asiahan ei minulle kuulu. Hyvä mieli tuli siitä että tulin sentään toisiin ajatuksiin ja kävin tsekkaamassa äijän kunnon.
***
Today was a real spring day: at least +15 C in sun, streets full of students wearing green tees, carrying packs of beer in honour of St. Patrick. Two very different things happened during my walk around the block (that have nothing to do with students, spring or St.Patrick) and made me think.
1. I wanted to buy Polaroid pictures (or is it film they call them). The guy in the shop told me that the company went bust already a year ago, and they don't make them anymore. Which is kind of logical taken the digital images' revolution. But thinking that all those millions of functional Polaroid cameras are now garbage because no one provides the film... end of an era. The good old Polaroid is still something else.
2. I caught myself in action. I was happily pushing the stroller down my street and without missing a step I passed a homeless (presumably), motionless, lying on the floor in an entryway. Not like the ones who make a shop entrance their home with their sleeping bags and dogs and shopping carts. This one looked like he had stopped on his tracks and just fallen where he happened to be. I carried on until the next traffic lights, peering over my shoulder checking if any of my fellow pedestrians would go verify if the man was alright. Everybody's actions were no different than mine. Would you really leave another human dying (he could be!) on the street: a little voice in my head made me perform a U-turn. I made it back to the scene, relieved to notice that the sleeping beauty was already reviving from whatever he had taken. Anyhow, the little episode just made me think how heartless one has become. "None of my business" rules.
Tuesday, March 3, 2009
Karma.
Anopin visiitti on puolivälissä; 3 viikkoa takana - toinen mokoma vielä edessäpäin. Kolmion seinät venyy ja paukkuu, miniän ja anopin välit venyy ja paukkuu, ulkona pakkanen paukkuu eikä meksikolaiset uskalla nokkaansa ulos laittaa.
Anopilla on tiskausriippuvuus. Saatiin vihdoin astianpesukone tähän huusholliin mutta anoppi tiskaa salaa: livahtaa keittiöön, putsaa kipon kerrallaan eikä usko vaikka miniä yrittää hätyytellä että kyllä se kone pesee. Anoppi tiskaa, tiskaa mieliharmia miniälleen, sirpaleiksi pesee maan ääristä tuskalla tuotuja kartio-laseja ja muumi-kuppeja. Eikä se kuppi eikä lasi mikään jumala ole mutta kun ei niitä ikeasta saa (vaikka Anoppi niin kuvitteleekin), miniä murjottaa.
Eikä ymmärrä hän niitä jotka kuvittelevat että astioiden peseminen käsin tuottaa hyvää karmaa, että paremmaksi ihmiseksi siitä tulee jos tiskiharjaa käyttää, mitä enemmän käyttää sitä paremmaksi ihmiseksi tulee. Ja astianpesukone se vasta epäjumala onkin tämän koulukunnan mukaan. Vettä tuhlaa ja vie ihmiseltä tiskaamisen ilon, sen mahdollisuuden parempaan karmaan. Ei ymmärrä miniä tätä ei.
Siis parempaa karmaa meillä. Vai oliko se niin että sirpaleet tuottavat onnea?
***
Los Abuelitos de Bebecito, the Mexican grandparents, are visiting. We have endured half of the visit - another three weeks to go! Obviously the primary reason for this marathon of co-habitation with one's parents-in-law was to have caretakers for Bebecito while mamacita slaves off at the office. Well, now they are here: redundant because of my recently reclaimed housewifery - all of us locked up in the cozy apartment away from the ice and snow, cabin fever lurking around the corner.
La Suegra has an addiction. She cannot hold back from washing dishes. I think she feels that washing up makes one a better person. I have noticed that this is not quite rare a condition as one might think. I have met many of the like, who view washing dishes as collecting good karma. And how can you let a machine do such a task! La Suegra certainly cannot. She steals off to the kitchen muttering to herself: nada mas esta copita voy a lavar.. y las cucharitas.. y los bibis y.... and before we know she has done the job. Fine. Sighs the daughter-in-law, collecting the bits of broken glasses (the colourful ones brought exclusively from Finland). Not that a cup or a glass has to be treated like god. But still. They don't sell those ones in Ikea (even though la Suegra thinks so).
So better karma in the house. Or was it that broken glass brings good luck?
Anopilla on tiskausriippuvuus. Saatiin vihdoin astianpesukone tähän huusholliin mutta anoppi tiskaa salaa: livahtaa keittiöön, putsaa kipon kerrallaan eikä usko vaikka miniä yrittää hätyytellä että kyllä se kone pesee. Anoppi tiskaa, tiskaa mieliharmia miniälleen, sirpaleiksi pesee maan ääristä tuskalla tuotuja kartio-laseja ja muumi-kuppeja. Eikä se kuppi eikä lasi mikään jumala ole mutta kun ei niitä ikeasta saa (vaikka Anoppi niin kuvitteleekin), miniä murjottaa.
Eikä ymmärrä hän niitä jotka kuvittelevat että astioiden peseminen käsin tuottaa hyvää karmaa, että paremmaksi ihmiseksi siitä tulee jos tiskiharjaa käyttää, mitä enemmän käyttää sitä paremmaksi ihmiseksi tulee. Ja astianpesukone se vasta epäjumala onkin tämän koulukunnan mukaan. Vettä tuhlaa ja vie ihmiseltä tiskaamisen ilon, sen mahdollisuuden parempaan karmaan. Ei ymmärrä miniä tätä ei.
Siis parempaa karmaa meillä. Vai oliko se niin että sirpaleet tuottavat onnea?
***
Los Abuelitos de Bebecito, the Mexican grandparents, are visiting. We have endured half of the visit - another three weeks to go! Obviously the primary reason for this marathon of co-habitation with one's parents-in-law was to have caretakers for Bebecito while mamacita slaves off at the office. Well, now they are here: redundant because of my recently reclaimed housewifery - all of us locked up in the cozy apartment away from the ice and snow, cabin fever lurking around the corner.
La Suegra has an addiction. She cannot hold back from washing dishes. I think she feels that washing up makes one a better person. I have noticed that this is not quite rare a condition as one might think. I have met many of the like, who view washing dishes as collecting good karma. And how can you let a machine do such a task! La Suegra certainly cannot. She steals off to the kitchen muttering to herself: nada mas esta copita voy a lavar.. y las cucharitas.. y los bibis y.... and before we know she has done the job. Fine. Sighs the daughter-in-law, collecting the bits of broken glasses (the colourful ones brought exclusively from Finland). Not that a cup or a glass has to be treated like god. But still. They don't sell those ones in Ikea (even though la Suegra thinks so).
So better karma in the house. Or was it that broken glass brings good luck?
Minä täällä taas - It's me again!
Jätin työpaikkani. Tosi järkevää, näin laman kynnyksellä, mutta siihen ajoivat monet seikat. Virallinen syy irtisanoutumiseeni oli se ettei Onnilla ole päivähoitopaikkaa tällä hetkellä. Taustalla oli tietenkin vaikka mitä. Yksityiskohtiin sen enempää kajoamatta uni jonka näin irtisanoutumistani edeltävänä yönä kertonee asiasta jotain (tiedän kyllä että muiden ihmisten unet ovat tylsää luettavaa, mutta tämä on lyhyt):
Minulla on kaksi korillista hirmuisen isoja meheviä mansikoita. Ne ovat omenan kokoisia, kiiltäviä ja oikein kutsuvat haukkaamaan mehukasta lihaansa. Kumarrun korille valmiina valitsemaan noista herkullisista megamansikoista sen parhaimman. Sillä hetkellä huomaan että kaikki mansikat ovatkin sinisen homeen peitossa. Mitä siitä, ajattelen, pyyhin kädellä enimmät homeet pois ja haukkaan silti.
Töistä pois jäämisessä vain raha tuntuu olevan miinuspuoli. Plussaa on tietenkin lisääntynyt aika jonka voin viettää Onnin kanssa, neuloen, leipoen, ystävien kanssa tai blogia päivitellen... (Kuten varmaan arvasitte, viime aikojen blogi-hiljaisuus johtui siis juuri siitä että paha paha työpaikka veikin kaiken aikani).
***
I quit my job. Very clever at the dawn of the recession. However, I had many reasons, the most important of which is our daycare situation: Bebecito has no daycare for the next couple of months (long story, again). Obviously, there were other things in the background that pushed me towards the decision. I won't go to the dirty details here, but my dream of the day before my resigning perhaps gives some indication (I know how boring other people's dreams are, but this is a short one!):
I have two baskets full of huge juicy strawberries. The berries are shiny and size of an apple; I have an urge to take one of them in my hand and bite its juicy flesh. I reach over the basket and as I am about to choose the best one of them, I notice that all the strawberries are covered with blue mold. Who cares, I think, brush off the mold and take a bite anyway.
Having no job seems to have only one downside: money. The pros are obviously easier to list: more time to be with bebecito, to knit, bake, cook, be with friends, update my blog... (as you probably had guessed, the evil evil working life was the reason of the silence of my blogs for the last couple of months)
Minulla on kaksi korillista hirmuisen isoja meheviä mansikoita. Ne ovat omenan kokoisia, kiiltäviä ja oikein kutsuvat haukkaamaan mehukasta lihaansa. Kumarrun korille valmiina valitsemaan noista herkullisista megamansikoista sen parhaimman. Sillä hetkellä huomaan että kaikki mansikat ovatkin sinisen homeen peitossa. Mitä siitä, ajattelen, pyyhin kädellä enimmät homeet pois ja haukkaan silti.
Töistä pois jäämisessä vain raha tuntuu olevan miinuspuoli. Plussaa on tietenkin lisääntynyt aika jonka voin viettää Onnin kanssa, neuloen, leipoen, ystävien kanssa tai blogia päivitellen... (Kuten varmaan arvasitte, viime aikojen blogi-hiljaisuus johtui siis juuri siitä että paha paha työpaikka veikin kaiken aikani).
***
I quit my job. Very clever at the dawn of the recession. However, I had many reasons, the most important of which is our daycare situation: Bebecito has no daycare for the next couple of months (long story, again). Obviously, there were other things in the background that pushed me towards the decision. I won't go to the dirty details here, but my dream of the day before my resigning perhaps gives some indication (I know how boring other people's dreams are, but this is a short one!):
I have two baskets full of huge juicy strawberries. The berries are shiny and size of an apple; I have an urge to take one of them in my hand and bite its juicy flesh. I reach over the basket and as I am about to choose the best one of them, I notice that all the strawberries are covered with blue mold. Who cares, I think, brush off the mold and take a bite anyway.
Having no job seems to have only one downside: money. The pros are obviously easier to list: more time to be with bebecito, to knit, bake, cook, be with friends, update my blog... (as you probably had guessed, the evil evil working life was the reason of the silence of my blogs for the last couple of months)
Subscribe to:
Posts (Atom)