End of April is approaching and so is the time to file the tax return. After a frantic mission of gathering invoices and receipts we made a trip across town to visit the Accountant. This was the first time I met this capable individual who had always saved hundreds of dollars for Señor Lopez. As far as my experience goes, accountants are dull-looking men who have thinning hair and wear corduroy trousers and cardigans with elbow patches, or women who in below-the-knee skirts and sensible shoes. The crazy laughter that bellowed from the open door should have been an indication that this Accountant didn't fit the stereotype.
As we entered the office in the basement and I was introduced to the lady behind the desk, I had a surreal feeling as if meeting a character in a book. She was dressed in a tent-like costume made of purple silky material and had a burned perm in her bleached yellow hair. Every finger carried a bulky golden ring and kilometres of costume jewelry was hanging around her neck. No time was wasted, the perplexed Bebecito was stolen from his carrier and brought up close to the painted mouth of the laughing woman, who was simultaneously getting down to business and snatching the T4-slips and other paperwork from our hands.
During our half-hour visit I got glimpses of her colourful past, present and future. For beginners a decent amount of name-dropping of the people she used to work with in the film industry, followed by the story of her meeting her imported husband on the Internet. Each sentence was followed by a thunderous laughter that seemed to fill the windowless room. She exclaimed with disbelief when I told her that I'm from Finland. No Way! "Johan!" She called upstairs, "Come meet your neighbour!" And before I know a surprised-looking Swede stood before me. An awkward moment when myself and the Scandinavian didn't really know what to do or say. Nice to meet you, we shook hands. Am I supposed to have brotherly feelings towards some stranger who married an eccentric acquaintance of mine, wondered my mind when Johan exited. But the Accountant had already left the subject.
"But really, deep inside, I am an artist", I heard her voice and suddenly a stack of paintings appeared in front of me. Señor Lopez and I admired them while she finished with our tax papers. To our luck, the drawings were quite interesting, so we could compliment her somewhat sincerely. Business done, we were escorted to the door and she promised to call when everything is ready, her laughter following us out to the sunny street.
***
Huhtikuu on lopuillaan ja se tarkoittaa veroilmoituksen jättämistä, meillä siis paniikinomaista papereiden järjestelyä ja kuittien etsimistä, kunnes kaikki lomakkeet on kasassa ja voimme suorittaa käynnin kirjanpitäjän luona. Tänä vuonna myös minä pääsin tapaamaan Senor Lopezin uskollisen kirjanpitäjän, joka tuntuu aina saavan lomakkeisiin palautuksia mätkyjen sijaan. Stereotyyppisessä mielessäni Kirjanpitäjä on vakosamettihousuihin ja villatakkiin pukeutunut mies jolla on otsalta harveneva hiuskuontalo ja metallisankaiset lasit, tai naispuolinen vastine pohkeeseen ulottuvassa tummansinisessä hameessa ja matalakorkoisissa avokkaissa. Kovaääninen nauru joka kantautui kellarikerroksessa sijaitsevasta toimistosta antoi ymmärtää että kyseessä oleva Kirjanpitäjä ei ehkä sopisi tuohon muottiin.
Tervehtiessäni kirjoituspöydän takana istuvaa naista minulla oli epätodellinen tunne että olisin tavannut kuvitteellisen romaanihenkilön. Hänellä oli yllään violetti telttamainen asu, kaulaa kiersi kilometrikaupalla rihkamakoruja ja jokaista sormea koristi suuri kultasormus. Keski-ikäisen naisen tukka vaikutti pieleen menneeltä peroksidi-permis-kokeilulta. Kirjanpitäjä ei hukannut aikaa ryöstäessään Onnin istuimestaan, samanaikaisesti napsien käsistämme verotukseen meneviä lomakkeitamme. Nainen heitteli ilmaan lukuja samalla kun valisti meitä omasta kirjavasta menneisyydestään. Alkajaisiksi, lista filmiteollisuuden kuuluisuuksista joiden kanssa Kirjanpitäjämme oli saanut ilon työskennellä, sitten kertomus rouvan maahantuodusta aviomiehestä, Internetin kautta, you know. Jyrähtelevä nauru saatteli jokaista lausetta täyttäen ikkunattoman huoneen.
Kun mainitsin että olen Suomesta, nainen kiljaisi epäuskoisena. "Johan!" hän huhuili yläkertaan, "Tulepa tapaamaan naapurisi!" Ennen kuin huomasinkaan, yllättyneen näköinen ruotsalaismies seisoi edessäni. Nolo hetki kun minä niin kuin tuo skandinaavikaan emme oikein tienneet miten päin olla. Hauska tavata, kättelimme. Olisikohan minun tunnettava jotain erityistä tuota svenssonia kohtaan, joka on sattunut naimaan erikoisen tuttavani, mieleni pohdiskelee. Mutta Kirjanpitäjä oli jo siirtynyt seuraavaan aiheeseen.
"Teen näitä kirjanpitotöitä, mutta sisimmässäni olen kyllä Taiteilija!" Yhtäkkiä edessäni oli pinkka maalauksia. Katselimme niitä Senor Lopezin kanssa, eivätkä ne ihan huonoja olleet, onneksi, joten voimme ihan hyvällä omalla tunnolla ylistää kuvia. Sitten, bisnekset hoidettu, ja meidät ohjattiin ovelle. Poistuimme aurinkoiselle kadulle naurunremakan soidessa korvissamme.
Sunday, April 27, 2008
Tuesday, April 22, 2008
Home sweet Montreal - Kotona taas
Sorry! My feeble attempts to fill you in about our magical month at the Laguna fell through because our last days in Mexico were insanely busy and filled with unreliable internet connection. Sigh! Well, I took all kinds of notes - interesting or not - but the fact is that nothing much happened. I read, swam, knitted, ate well and Bebecito grew, smiled, laughed and ate well, and Senor Lopez got sick with mosquito bites, ate and drank well and rested. End of story.... or I might return to it on a better moment. With pics of course.
Now we are back in Montreal, and the place has magically transformed from a blizzard to bliss. Spring came early this year, despite the nearly 4 metres of snowfall this year. I felt a slight culture shock when we rode in the taxi from the airport to our abandoned home. No snow, but everything looks so colourless. Tidy, clean, quiet and grey. But it was good to sleep in our own bed, not to be woken up 5 am by the ringing of the garbage truck, or by the guy selling NARANJAS DULCES! with a megaphone. Or the countless dogs in the neighbourhood.
So, the Montrealers don't waste time revealing their winter-gray skin when the sun finally shines. Day or night, the student girls flash their pink (either burned in the sun or pink from the chilly air) legs in so short skirts that could be called belts, and their male counterparts no longer bother with jackets or anything long sleeved - sometimes not even with anything that covers the upper body. The beach volley courts in the park nearby have been duly adopted by enthusiastic players, appropriately for the game if not for the weather, all dressed in bikinis or swimming shorts showing off the trimmed abs. Bitch volley, I say.
Strangely this smooth transfer from Mexican sun to the Montreal summer made me somehow nostalgic. This year I was left without the rush and delirious happiness that I normally get on the first day when the temperature reaches 20, when the trees finally start to turn green and when the air seems to be incredibly thin and light, permeated with the damp perfume of spring. As it was already two months ago that I peeled off my winter woollies and got some colour on my skin as well as sunlight on my mind, I feel oddly normal on these beautiful, almost too warm spring days.
***
Anteeksi! Hyvät aikeeni kirjata kertomus Laguunilta kaikkien luettavaksi ja nähtäväksi jäi viimeisten Meksikon-päivien hirveän kiireen jalkoihin ja huono nettiyhteys lisäsi kapuloita rattaisiin, joten palaan ehkä sivuhuomautuksineni sekä kuvineni ehkä tuonnempana. Totuushan on että tarinat olivat eniten omassa päässäni - paljonhan emme tuona paratiisikuuna tehneet. Minä luin, neuloin, uin ja söin hyvin, Onni nautti olostaan, kasvoi kasvamistaan ja söi hänkin hyvin. Senor Lopez söi ja joi hyvin, kärsi vähän moskiittoallergiasta ja sai Sinuhe egyptiläisen (espanjankielisen version) hyvinkin puoliväliin.
Olemme siis palanneet kotiin Montrealiin. Paikka on taianomaisesti muuttunut valkoisten hankien jääkaupungista auringonpaahteiseksi asfalttiviidakoksi. Likaisia lumikasoja on vielä joillakin varjoisilla kulmilla mutta muuten ei kyllä uskoisi että talven aikana Montreal sai lähes neljä metriä lunta. Taksimatkalla lentokentältä kotiin tunsin melkein kulttuurishokin ensioireet. Kaupungin läpi ajaessamme paikka näytti uskomattoman värittömältä. Harmaa. Siisti. Hiljainen. Kaikkea mitä Mexico City ei missään nimessä ole. Mutta olipa ihana nukkua omassa sängyssä. Ilman että herää kukonlaulun aikaan appelsiini-miehen megafonilla vahvistettuun mainoshuuteluun taikka kulkukoiralauman räksytykseen.
Montrealilaiset eivät keväällä jahkaile, vaan paljastavat estoitta talvenharmaan nahkansa heti kun ensimmäiset auringonsäteet lämmittävät. Opiskelijatytöttöjen keskuudessa tuntuu olevan meneillään kilpailu lyhyimmästä hameesta - joistakin vaatekappaleista on vaikea mennä sanomaan onko kyseessä hame vai vyö. Läheisessä puistossa rantaleijonat ja -leijonattaret ovat jo valloittaneet rantalentis-kentät, palloillen bikineissä ja uimasortseissa niin ettei vatsojen pyykkilaudoista jää mitään arvailujen varaan.
Itse olen yleensä tähän aikaan vuodesta kuin pellolle päässyt vasikka, huumaantunut kevään tuoksusta, lämmöstä ja auringosta etten malta tehdä mitään muuta kuin hengata puistossa. Tänä vuonna, huomaan haikeana, tuo kevään päättömyys tuntuu uupuvan olotilastani. Olen jo keskikesän tuolla puolen, riisuin villahousut jo pari kuukautta sitten ja sain talvenkalpeuden tilalle terveen värin ja aurinkoisen mielen.
Now we are back in Montreal, and the place has magically transformed from a blizzard to bliss. Spring came early this year, despite the nearly 4 metres of snowfall this year. I felt a slight culture shock when we rode in the taxi from the airport to our abandoned home. No snow, but everything looks so colourless. Tidy, clean, quiet and grey. But it was good to sleep in our own bed, not to be woken up 5 am by the ringing of the garbage truck, or by the guy selling NARANJAS DULCES! with a megaphone. Or the countless dogs in the neighbourhood.
So, the Montrealers don't waste time revealing their winter-gray skin when the sun finally shines. Day or night, the student girls flash their pink (either burned in the sun or pink from the chilly air) legs in so short skirts that could be called belts, and their male counterparts no longer bother with jackets or anything long sleeved - sometimes not even with anything that covers the upper body. The beach volley courts in the park nearby have been duly adopted by enthusiastic players, appropriately for the game if not for the weather, all dressed in bikinis or swimming shorts showing off the trimmed abs. Bitch volley, I say.
Strangely this smooth transfer from Mexican sun to the Montreal summer made me somehow nostalgic. This year I was left without the rush and delirious happiness that I normally get on the first day when the temperature reaches 20, when the trees finally start to turn green and when the air seems to be incredibly thin and light, permeated with the damp perfume of spring. As it was already two months ago that I peeled off my winter woollies and got some colour on my skin as well as sunlight on my mind, I feel oddly normal on these beautiful, almost too warm spring days.
***
Anteeksi! Hyvät aikeeni kirjata kertomus Laguunilta kaikkien luettavaksi ja nähtäväksi jäi viimeisten Meksikon-päivien hirveän kiireen jalkoihin ja huono nettiyhteys lisäsi kapuloita rattaisiin, joten palaan ehkä sivuhuomautuksineni sekä kuvineni ehkä tuonnempana. Totuushan on että tarinat olivat eniten omassa päässäni - paljonhan emme tuona paratiisikuuna tehneet. Minä luin, neuloin, uin ja söin hyvin, Onni nautti olostaan, kasvoi kasvamistaan ja söi hänkin hyvin. Senor Lopez söi ja joi hyvin, kärsi vähän moskiittoallergiasta ja sai Sinuhe egyptiläisen (espanjankielisen version) hyvinkin puoliväliin.
Olemme siis palanneet kotiin Montrealiin. Paikka on taianomaisesti muuttunut valkoisten hankien jääkaupungista auringonpaahteiseksi asfalttiviidakoksi. Likaisia lumikasoja on vielä joillakin varjoisilla kulmilla mutta muuten ei kyllä uskoisi että talven aikana Montreal sai lähes neljä metriä lunta. Taksimatkalla lentokentältä kotiin tunsin melkein kulttuurishokin ensioireet. Kaupungin läpi ajaessamme paikka näytti uskomattoman värittömältä. Harmaa. Siisti. Hiljainen. Kaikkea mitä Mexico City ei missään nimessä ole. Mutta olipa ihana nukkua omassa sängyssä. Ilman että herää kukonlaulun aikaan appelsiini-miehen megafonilla vahvistettuun mainoshuuteluun taikka kulkukoiralauman räksytykseen.
Montrealilaiset eivät keväällä jahkaile, vaan paljastavat estoitta talvenharmaan nahkansa heti kun ensimmäiset auringonsäteet lämmittävät. Opiskelijatytöttöjen keskuudessa tuntuu olevan meneillään kilpailu lyhyimmästä hameesta - joistakin vaatekappaleista on vaikea mennä sanomaan onko kyseessä hame vai vyö. Läheisessä puistossa rantaleijonat ja -leijonattaret ovat jo valloittaneet rantalentis-kentät, palloillen bikineissä ja uimasortseissa niin ettei vatsojen pyykkilaudoista jää mitään arvailujen varaan.
Itse olen yleensä tähän aikaan vuodesta kuin pellolle päässyt vasikka, huumaantunut kevään tuoksusta, lämmöstä ja auringosta etten malta tehdä mitään muuta kuin hengata puistossa. Tänä vuonna, huomaan haikeana, tuo kevään päättömyys tuntuu uupuvan olotilastani. Olen jo keskikesän tuolla puolen, riisuin villahousut jo pari kuukautta sitten ja sain talvenkalpeuden tilalle terveen värin ja aurinkoisen mielen.
Monday, April 14, 2008
Muotia, pakoilua - Fashion and escapism
In the picture / Kuvassa: Onni con muchachas de la playa
Ollaan melkein jumalan selän takana, kaukana kavala maailma, ja tämäkin maailmankolkka on päässyt sivistyksestä osalliseksi: nuoret muchachat kulkevat imukiressäfarkuissa ja kirkuvanvärisissä diamantein koristelluissa lycratopeissa. Voi melkein tuntea stretch-farkkukankaan liimautuvan hikisiin reisiin 30 asteen kosteassa keskipäivässä pikku tuulenvireen nostattaessa pölypilviä päällystämättömällä kylänraitilla. Ainoastaan ikäloput hampaattomat señorat käyskentelevät arvokkaasti perinteisissä mayojen kirjailluissa puuvillamekoissa. Polveen ulottuva laatikkomalli on vilpoisa ja passaa myös väsähtäneille muodoille.
Eilispäivän Eurodisko raikuu kun astumme palapan alle. Restaurante on ulkoilma -sellainen laguunin rannalla, Balneario del Buena Vistaan kuuluva. Tuulenvire tuo taisaisin väliajoin virtsaisen leyhähdyksen bañoista päin. Paheellisuuteni huipussaan: nautin Superior -oluen imettäen samalla.
Ajatus: rakastan tätä paikkaa, kaikkine ristiriitaisuuksineen.
***
We are far from sivilisation here, but the winds of fashion are catching up. Muchachitas prancing on dusty main street under the scorching mid-day sun, sporting two sizes too small jeans and bright coloured lycra-tops decoarted with sequins and diamantes. I can almost feel the thick material sticking to their sweaty thighs. Only the ancient señoras, flashing their toothless smiles, dress in the traditional mayan style: knee length dress embroidered with flowers, birds, butterflies and the like; box-shaped, it conceals any bump in the body, loose white cotton makes it ideal to the weather.
Yesterday's Eurodisco hits welcome us when we enter the restaurant at Balneario del Buena Vista. I feel myself a bit naughty ordering a Superior beer while breastfeeding Bebecito.
A thought: I love this place with all its contradictions and imperfections.
A House with a View
Tästä alkaa retrospektiivinen kuvakertomus lomastamme Laguunilla.
Here begins my retrospective story about our vacation at the Laguna Bacalar.
7.March.08
Kun astuin ulos koneesta Chetumalin kentällä trooppinen ilta leyhähti vastaan. Lämmöllä ja paikan rauhallisuudella on ihmeellinen vaikutus: kaikki negatiivinen energia jota olin kerännyt Cityssä oli hetkessä poispyyhkäisty. Bacalarissa rahalla ei ole merkitystä ja ongelmat tuntuvat vähäisiltä ja kakki on mahdollista. Saapuessamme taloon josta tuli kotimme kuukaudeksi tunsin itseni hetki hetkeltä onnellisemmaksi: mukava pikku talo laguuninäköalalla, suuri palapa-kattoinen terassi ja laituri josta pääsi pulahtamaan melkein liian lämpimään veteen.
Ja miten mukava onkaan saapua taloon jossa on hyvinvarustettu kirjahylly. Klassikot Greenestä Orwelliin ja Steinbeckistä Hemingwayhyn tervehtivät kuin vanhat ystävät. Alkulomasta jätin kuitenkin klassikot, koska käsiini osui ¡Caramba! - toisen polven amerikanmeksikolaisen Nina Marie Martinezin esikoisromaani, hauskasti Spanglishilla kirjoitettu surrealistinen kertomus.
***
When I stepped out of the plane at the Chetumal International Airport, the hot breath of tropical air was welcoming me and I felt immediately how all the negative energy I had been gathering in the City vanished. It's not just the heat but all the tranquility of the place that has this kind of effect on me, and most of the people I know. Down there money doesn't exist - or at least has no importance, problems seem petty and everything is possible.
After the short ride we arrived to our home for the month: a little house with a view, with a substantial palapa-covered terrace and a deck to facilitate dipping into the lukewarm clear laguna.
And how I love to enter a house with books! In the shelves of this one the classics from Greene and Orwell to Steinbeck and Hemingway were greeting like old amigos. However, I left the classics for further digestion and started with ¡Caramba! an interesting first novel of a second generation American Mexican Nina Marie Martinez; a surreal story amusingly written in Spanglish.
Thursday, April 10, 2008
U-käännähdös - U-turn
Yllättäen lentokone ei pudonnutkaan ja olemme jälleen Monster Cityssa. Kuukauden oleskelu Paratiisissa on mennytta kuin päiväuni. Paluuhan tapahtui jo viikko sitten mutta aika on vierähtänyt Ameriikan Kälyn ja Onnin Teksasin Tyttöserkun vierailun puitteissa.
Tänään, kulttuurinnälkäisinä, pakkauduimme autoon: minä, Señor Lopez, Anoppi sekä Onni, uhmasimme sietämätöntä trafiikkia päästäksemme Kultuurin lähteille keskikaupungille katselemaan Kuuluisia Valokuvia jotka ovat ilmaiseksi näytillä. Keskustaa lähestyässemme, hiukan sen Enkelipatsaan jälkeen (se on sellaisen pylvään nokassa ja sanotaan että kun se putosi vuoden ´57 maanjäristyksessä se huusi tuskissaan, siis se enkeli. Ihmettelen ääneen että miksei se noussut siivilleen...) huomasimme että päivän ensimmäisen virheen teimme ennen lähtöä. Emme nimittäin katsoneet uutisia joissa olisi mainittu että Keskustassa olikin mielenosoitus tänään. Marssiva ihmispaljous täytti kadut juuri siellä minne meidän piti päästä. Iskulauseista päättelimme että mielenosoituksella on jotain tekemistä petroolin yksityistämisen kanssa.
Bensavalon palaessa, keskipäivän auringon paahtaessa ja Onnin levotonta unta seuratessa kaartelimme määränpäätämme kuin kissa kuumaa puuroa. Pikaisen harkinnan jälkeen teimme U-käännöksen Kultuurin kustannuksella. Anoppi muisti kotimatkan varrella olevan mainion ravintolan johon hän meidät halusi kustantaa. Ruokapaikan katosta roikkuvat teko-delfiinit antoivat ymmärtää että merenherkkujahan täältä saisi... tällä kertaa jätin kuitenkin Vuelve a la vidan väliin ja tilasin jotain mikä maistui yhtä eksoottiselta kuin kuulostikin: Platano relleno de mariscos. Eli suomeksi äyriäisillä täytetty banaani, rasvassa paistettu tietysti. Niin hurjalta yhdistelmä kuin kuulostikin, oli se kuitenkin maittava - ja täyttävä! Ja kaikki ne simpukat ja muut eläväiset joita sieltä banaanin sisältä löytyi, oli kunnolla kypsennetty.
Kotiinpaluu iltapäiväruuhkassa. Sielu jäi ravitsematta mutta ruumis kyllä tuli sitäkin ravitummaksi.
Mielenosoittajat olivat sitten tunkeutuneet eduskuntataloon, jälkeenpäin näimme uutisista. Mikään ei silti muutu, ennustaa Señor Lopez.
***
To my surprise the plane didn´t crash and we are back from the jungle, again in the Monster City. The month in Paradise is gone like a daydream. Actually, we returned already a week ago, but my return to the keyboard was postponed because of the visitors: my Gringa Sister-in-law and Bebecito´s Girl Cousin from Texas.
Today, hungry for culture, we set off in a car: myself, La Suegra, Señor Lopez and Bebecito (well, he maybe less hungry than the rest. Despite the unbearable traffic, we aimed to the city centre, where, so we had heard, there was a Photo Exhibition Free to the Public and Well Worth to See. Approaching the centre, somewhere along the Angel Statue (the one on top of the pillar, they say that when she fell during the ´57 earthquake, she screamed. And why she just didn´t fly off, ask I...) we started seeing the masses on the street. Marching, chanting, the police barring all the streets leading to the sources of Culture we were seeking.
We realised that we´d committed the day´s first mistake already at home. We hadn´t checked the news. Admitting that there were way too many people, and chaos between us and Culture, I watched Señor Lopez perform a U-turn, disappointed. Somewhere along the way La Suegra remembered a restaurant she wanted to invite us. The place was decorated with Dolphins hanging from the ceiling so I gathered their speciality was seafood. I decided against La vuelve a la vida this time and ordered something that tasted as original as it sounds: Platano relleno de mariscos - A fried plantain (or whatever they call the huge banana that is called platano macho here) filled with seafood. Sounds as a strange combination but is very delicious, and fills one up! And, as not to repeat past episodes, the seafood is cooked in this one. Well fed, although not satisfied our hunger for culture, we endured the journey home in the afternoon traffic.
Later in the news, we learned that the demonstration was about the privatisation of petrol - as is all and only news these days.
Tänään, kulttuurinnälkäisinä, pakkauduimme autoon: minä, Señor Lopez, Anoppi sekä Onni, uhmasimme sietämätöntä trafiikkia päästäksemme Kultuurin lähteille keskikaupungille katselemaan Kuuluisia Valokuvia jotka ovat ilmaiseksi näytillä. Keskustaa lähestyässemme, hiukan sen Enkelipatsaan jälkeen (se on sellaisen pylvään nokassa ja sanotaan että kun se putosi vuoden ´57 maanjäristyksessä se huusi tuskissaan, siis se enkeli. Ihmettelen ääneen että miksei se noussut siivilleen...) huomasimme että päivän ensimmäisen virheen teimme ennen lähtöä. Emme nimittäin katsoneet uutisia joissa olisi mainittu että Keskustassa olikin mielenosoitus tänään. Marssiva ihmispaljous täytti kadut juuri siellä minne meidän piti päästä. Iskulauseista päättelimme että mielenosoituksella on jotain tekemistä petroolin yksityistämisen kanssa.
Bensavalon palaessa, keskipäivän auringon paahtaessa ja Onnin levotonta unta seuratessa kaartelimme määränpäätämme kuin kissa kuumaa puuroa. Pikaisen harkinnan jälkeen teimme U-käännöksen Kultuurin kustannuksella. Anoppi muisti kotimatkan varrella olevan mainion ravintolan johon hän meidät halusi kustantaa. Ruokapaikan katosta roikkuvat teko-delfiinit antoivat ymmärtää että merenherkkujahan täältä saisi... tällä kertaa jätin kuitenkin Vuelve a la vidan väliin ja tilasin jotain mikä maistui yhtä eksoottiselta kuin kuulostikin: Platano relleno de mariscos. Eli suomeksi äyriäisillä täytetty banaani, rasvassa paistettu tietysti. Niin hurjalta yhdistelmä kuin kuulostikin, oli se kuitenkin maittava - ja täyttävä! Ja kaikki ne simpukat ja muut eläväiset joita sieltä banaanin sisältä löytyi, oli kunnolla kypsennetty.
Kotiinpaluu iltapäiväruuhkassa. Sielu jäi ravitsematta mutta ruumis kyllä tuli sitäkin ravitummaksi.
Mielenosoittajat olivat sitten tunkeutuneet eduskuntataloon, jälkeenpäin näimme uutisista. Mikään ei silti muutu, ennustaa Señor Lopez.
***
To my surprise the plane didn´t crash and we are back from the jungle, again in the Monster City. The month in Paradise is gone like a daydream. Actually, we returned already a week ago, but my return to the keyboard was postponed because of the visitors: my Gringa Sister-in-law and Bebecito´s Girl Cousin from Texas.
Today, hungry for culture, we set off in a car: myself, La Suegra, Señor Lopez and Bebecito (well, he maybe less hungry than the rest. Despite the unbearable traffic, we aimed to the city centre, where, so we had heard, there was a Photo Exhibition Free to the Public and Well Worth to See. Approaching the centre, somewhere along the Angel Statue (the one on top of the pillar, they say that when she fell during the ´57 earthquake, she screamed. And why she just didn´t fly off, ask I...) we started seeing the masses on the street. Marching, chanting, the police barring all the streets leading to the sources of Culture we were seeking.
We realised that we´d committed the day´s first mistake already at home. We hadn´t checked the news. Admitting that there were way too many people, and chaos between us and Culture, I watched Señor Lopez perform a U-turn, disappointed. Somewhere along the way La Suegra remembered a restaurant she wanted to invite us. The place was decorated with Dolphins hanging from the ceiling so I gathered their speciality was seafood. I decided against La vuelve a la vida this time and ordered something that tasted as original as it sounds: Platano relleno de mariscos - A fried plantain (or whatever they call the huge banana that is called platano macho here) filled with seafood. Sounds as a strange combination but is very delicious, and fills one up! And, as not to repeat past episodes, the seafood is cooked in this one. Well fed, although not satisfied our hunger for culture, we endured the journey home in the afternoon traffic.
Later in the news, we learned that the demonstration was about the privatisation of petrol - as is all and only news these days.
Subscribe to:
Posts (Atom)